Tilaajalle

Taija Tuominen paljasti romaanissa häpeälliset lapsuusmuistonsa, kotikylän saviset pellot ja perheväkivallan: "Se on pelastanut minut pelosta ja häpeästä"

Mitä pitempi työmatka, sitä onnellisempi olen. Parasta ovat lähdöt ja kotiinpaluut. Näitä pohtii kirjailija Taija Tuomisen oloinen päähenkilö hänen tuoreessa romaanissaan Kuningaskobra (Tammi 2019).

Tuominen elää niin kuin kirjoittaa. Hän kiertää ympäri Suomea ja usein ulkomaillakin pitämässä erilaisia kirjoittajakursseja. Lisäksi hän juontaa kirjallisuustapahtumia ja haastattelee kirjailijoita kirjamessuilla.

Elämäkertakirjoittamisen kurssit ovat nyt suositumpia kuin koskaan. Tuominen arvelee, että julkaisemisen helppous on saanut monet pöytälaatikkokirjailijat ja sukutarinoiden kokoajat liikkeelle.

Kun tarjolle on tullut erilaisia omakustanne- ja kirja kerrallaan -palveluita, tarinat on aikaisempaa helpompi saada kansiin. Julkaiseminen ei silti ole pääasia.

–Moni haluaa vain tutkia itseään kirjoittamisen avulla. Joku toinen tahtoo jättää tutkijoille tietoa vaikkapa erikoisesta ammatistaan tai koota suvun tarinoita perheelleen, Tuominen luettelee.

Mitä elämäkerrassa saa paljastaa?

"Ihmiset puhhuu", sanottiin Tuomisen lapsuudenkodissa Hämeessä. Maaseudun yhteisössä mitään ei muka voinut tehdä, koska "ihmiset puhhuu".

Kurssilaistensa kanssa Tuominen keskustelee usein siitä, kuinka avoimesti muistoja voi käsitellä elämäkerrallisessa kirjoituksessa. Saako perheestään ja sukulaisistaan kirjoittaa? Minkälaisessa valossa läheiset voi esittää? Vai kannattaisiko jotain sittenkin piilottaa?

Tuomisen mielestä kaikkea ei ole pakko paljastaa. Silti omista muistoistaan ja myös läheisistään saa kirjoittaa. Meiltä puuttuisi paljon, jos kirjailijat olisivat sopeutuneet kaiken maailman sopivaisuussääntöihin.

–Keinoja ajalliseen ja ajatukselliseen etäännyttämiseen on. Pääasia, että ei kirjoita kostonhalun, vallanhalun tai sensaation takia, hän painottaa.

On ikuisuuskysymys, mikä kaunokirjallisessa tekstissä ylipäätään on "totta" tai kuinka paljon esimerkiksi elämäkerrassa loppujen lopuksi on faktaa.

–Vaikka kirjoittaisi puhdasta tieteisfantasiaa, kirjoittaja panee siihen aina jotain itsestään. Ja toisinpäin: myös faktaan painottuva elämäkertateksti on valintojen muovaama illuusio todellisuudesta. Jotain jätetään pois, jotain painotetaan.

Esikoisromaani leimasi vuosiksi

Tuominen on joutunut miettimään totuuden ja totuuden kaltaisen tekstin rajankäyntiä myös omassa kaunokirjallisessa tuotannossaan. Tämänsyksyinen romaani Kuningaskobra on autofiktio eli tunnustuksellinen romaani, jossa on kirjailijan itsensä näköinen hahmo päähenkilönä.

Kirjassa kommentoidaan myös hänen vuonna 2000 julkaistua Tiikerihai-esikoisromaaniaan sekä sen vastaanottoa.

Esikoisromaani oli ronski ja hurja tilitys alkoholistiäidistä, rappiotilasta ja tyttärestä, joka pyristeli irti menneisyydestään.

Moni luki sitä elämäkerrallisena faktana. Naistenlehdet olisivat halunneet kuulla Tuomiselta jonkun koskettavan lapsuusmuiston, mutta hän kiisti kaikki yhteydet omaan elämäänsä.

Hän ei uskaltanut sanoa, että on oikeasti lypsänyt jouluaamuna lehmiä, kun äiti ei ole krapulaltaan kyennyt. Tai että hän on viilettänyt moottoripyörällä kapeaa soratietä kynnöspeltojen halki kohti kaupunkia. Ajaminen oli hänen vapautensa. Kotona oli riidelty ja uhattu selkäsaunalla – se olisi annettu ehkä heinäseipäällä, lypsykoneen letkulla tai navetasta haetulla kettingillä.

–Minulla oli paljon peiteltävää, ja sukelsin rooliini täysillä. Olin päättänyt, että en tunnusta mitään. Totuus oli pakko piilottaa fiktioon.

Tiikerihai vapautti häpeästä ja pelosta

Tiikerihai on seurannut Tuomista näihin päiviin saakka. Välit omiin vanhempiin menivät poikki. Joku ulkopuolinenkin suuttui, toinen järkyttyi, kolmas kiitti.

Lisäksi hänestä oli vähällä tulla ikuinen esikoiskirjailija. Esikoisromaanin ja sitä kommentoivan toisen kirjan välissä kului 18 vuotta. Pitkä julkaisuväli oli ongelma enimmäkseen ulkopuolisille, ei kirjoittajalle itselleen. Siksi hän ei pidä rajua esikoisromaania taakkanaan.

–Ei se ollut taakka, sehän vapautti minut pelosta, häpeästä ja menneisyydestäni, hän sanoo.

Opiskelijoitaan hän kannustaakin sanomalla, että jos kirjoittaminen on pelastanut minut, miksi se ei voisi pelastaa teidätkin.

Hyvä opettaja auttaa joen yli

Millainen on hyvä opettaja? Yhden vastauksen voi lukea Kuningaskobran sivuilta. Kirjassa Tuominen esittelee iltalukion äidinkielen opettajan Hilja Mörsärin (1932–2016). Hänestä tuli sittemmin myös Tuomisen ystävä ja esilukija – ja se on aivan totta, ei fiktiota.

Mörsäri sanoi, että hyvä opettaja ohjaa joen yli ja kulkee rinnalla, mutta antaa opetella kävelemään itse. Samoilla perusteilla Tuominenkin mittaa opettamistaan.

–Opettaja on silloin onnistunut, kun kirjoittaja löytää itsensä ja oman äänensä.

Entinen professori tuli oppilaaksi

Tuominen on opettanut esimerkiksi Hämeen kesäyliopistossa Hämeenlinnassa, Päätalo-instituutissa Taivalkoskella, Ahlmanin (entisen Oriveden opiston) kirjoittajalinjalla Tampereella sekä Kansalaisfoorumin koulutuksissa Rovaniemellä, Kolarissa ja Helsingissä.

Tänä syksynä Tuominen vierailee myös suomenruotsalaisten harrastajakirjoittajien luona Uppsalassa, Tukholmassa ja Malmössä.

Kahdesti Tuomisen elämäkertakirjoittamisen kurssille on ilmestynyt myös hänen entinen opettajansa, kirjallisuuden professori Juhani Niemi. Tilanne oli molemmille aluksi hämmentävä, mutta roolien vaihtuminen oli loppujen lopuksi luontevaa.

–Hänkin tarvitsi ne harjoitustehtävät sekä ryhmän tuen. Sillä tavalla kirjoittamisessa pääsee yleensä alkuun, Tuominen kertoo.

Kurssien vauhdittamana emeritusprofessori Niemi julkaisi äskettäin nuoruusmuistelmansa Tulin pitkin Härkätietä (Karisto). Hän kertoo kouluvuosistaan Hämeenlinnassa ja viivähtää myös nykypäivän kaupungissa. Lopussa päädytään Taija Tuomisen kirjoittajakurssille Hämeenlinnan Verkatehtaalle.

Kysyntää kursseille enemmän kuin ehtii

Lähtiessään opettamaan Tuomisella on mukanaan kaksi matkalaukkua. Toisessa on kirjoittamisen opaskirjoja, toisessa uutta ja vanhaa kaunokirjallisuutta pokkareina. Niitä Tuominen jakaa kurssilaisilleen oppimateriaaliksi.

–Olen etuoikeutettu, kun töitä tarjotaan. Voin valita sitä, mistä eniten pidän, hän sanoo.

Samassa puhelin soi. Tuomista kysytään elämäkertakirjoittamisen kurssille ohjaajaksi Mikkeliin ja Kuopioon.

Hän lupaa tulla vuoden kuluttua syksyllä. Koko kevät 2020 on jo täyteen varattu.

Kommentti: Totta tai toden tuntuista

Autofiktiosta on keskusteltu ainakin siitä asti, kun norjalainen Karl Ove Knausgård julkaisi Taisteluni-sarjansa 2010-luvun taitteessa. Siinä hän tilitti piinaavan yksityiskohtaisesti omaa elämäänsä. Moni lukija löysi silti tekstistä itsensä tai vähintäänkin ajankuvan.

Kirjailija ja kirjoittajakouluttaja Taija Tuominen huomauttaa, että autofiktio on ilmiönä vanhempi kuin Knausgårdenin suosio.

Esimerkiksi Henrik Tikkasen omaelämäkerrallinen Helsinki-sarja 1970-luvulta edustaa lajityyppiä.

Omasta tai kirjailijan läheisten elämästä ammentavat myös esimerkiksi avainromaanit. Niiden keskeisillä henkilöillä on selvästi tunnistettavia vastineita todellisuudessa. Toden ja fiktion pitkälle janalle asettuvat lisäksi elämäkerrat ja muistelmat.

Lukijalle elämäkerrallinen ja tunnustuksellinen kirjallisuus tarjoavat eräänlaisen tirkistelyluukun toisten elämään. Ei ihme, että elämäkerrat ovat niin suosittuja. Lukiessaan moni pohtii, kuinka paljon tässä on totta.

Kirjailijapiireissä vakiovastaus voi kuulemma olla vaikkapa: a) kaikki b) ei mikään c) mistä minä tiedän. Siinäpä miettimistä.

Kommentoi











Suosituimmat kulttuuriuutiset
  • Päivä
  • Viikko
  • Kuukausi




  • Uutiset
  • Urheilu
  • Videosarjat