Tilaajalle

Pauli Hanhiniemi kirjoitti nuoruuden maisemiinsa ja Tuurin kauppakeskukseen sijoittuvan romaanin – ”Keskisen kauppa oli silloin vielä järjellä käsitettävä asia”

TAMPERE

Muusikko Pauli Hanhiniemen viime viikolla ilmestynyt romaani Kaukopuhelu kertoo yritteliäistä eteläpohjalaisista nuorista aikuisista, jotka kehittävät suunnitelman päästäkseen osallisiksi kauppakeskus Tuurin uskomattomista rahavirroista.

Alkajaisiksi nuori nainen kuolee Malagan lentokentällä kokaiinilastit sisuksissaan. Jottei touhusta tulisi aivan haudanvakavaa, vetävässä tarinassa liidellään myös sujuvasti maagisen realismin puolella.

Tapasimme Pauli Hanhiniemen ja kuuntelimme, mitä hän ajattelee kirjoittamisesta, nykyajan ilmiöistä, Tuurista ja iäisyydestä.

Romaanista Kaukopuhelu

– Aluksi mulla oli näky nuoresta naisesta, jolla on kiväärinpiippu suussaan. Ajattelin, että tekisin siitä lyhytelokuvan, mutta tajusin, että se menisi jo liikaa taiteen puolelle. Sitten mietin elokuvan käsikirjoittamista, kunnes tajusin, ettei musta ole siihen. En kuitenkaan malttanut heittää hyvää tarinaa pois.

Pari vuotta sitten kirjoittamiseen tuli tilaisuus. Olin vähän samanlaisessa tilanteessa kuin J.K.Rowling kehittäessään Harry Pottereita.

Kun olin jonkin matkaa kirjoittanut, otin yhteyttä kustantamoon kysyäkseni, kannattaako jatkaa. Sieltä tuli paluupostissa kustannussopimus. Koska ajattelin romaania ensin elokuvana, halusin, että ihmiset saavat tietää heti kättelyssä, mistä on kyse. En halunnut kirjoittaa dekkaria. Loin muodon ja rakenteen täysin vaiston varassa.

Kirjailijan työstä

– Kirjoitin vuonna 2004 muistelmakirjan Soitto on sanoja. Viime vuosina, kun elämäkerroista on ollut buumi, yksi toimittaja kysyi minultakin, kiinnostaisiko sellaisen tekeminen. En tykännyt ajatuksesta. Sanoin, että jos sellainen tehdään, kirjoitan sen sitten itse. Kirjoitin lisää muisteluja lapsuudesta ja niin syntyi Kerran elettyä (Docendo, 2017). Muistelmia tehdessäni tajusin, että nautin kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on kivaa.

Jo ihan ensimmäisiä omia juttujani nuorena oli kaverin kanssa 1979 perustamamme pienlehti. Härmäläisittäin nimetty Aliipi oli pari kertaa ilmestynyt, astetta sofistikoituneempi punklehti, johon myimme mainoksiakin.

Opettelimme kuvaamaan ja kehittämään kuvia. Haastattelimme lehteen Tuomari Nurmiota, Pelle Miljoonaa, Martti Syrjää ja paikallisia bändejä Alavudelta. Näiden tuttavuuksien kautta olin sitten itsekin yhtäkkiä bändissä.

Lempikirjailijoistani ihailen eniten Veikko Huovista. Rakastan hänen näkemystään ja arvostan täysin kritiikittömästi.

Kaljasta, kannabiksesta ja kokaiinista

– Olen elänyt nuoruuteni vaiheessa, kun esimerkiksi Alavus oli sellainen lintukoto, ettei siellä mitään millään huumerintamalla tapahtunut. Nyt saa lukea uutisia, joissa jostain Kurikasta löytyy iso kannabisviljelmä.

Kulttuuri ja ihmisten suhtautuminen asioihin ovat muuttuneet elämäni aikana todella rajusti, ja tätä joutuu itsekin välillä pohtimaan. Romaanini kehyskertomus, jossa nuori pari lähtee Andalusiaan kokaiinikaupoille, on tänä päivänä ihan realistinen.

Enemmän kuin ilmiöstä, kirjassa on kuitenkin kyse ihmisistä ja heidän erilaisista pyrkimyksistään.

Tuurista

– Kolmannen Naisen ensimmäinen treenikämppä 1980-luvulla oli Tuurin nuorisoseuralla. Keskisen kauppa oli silloin vielä järjellä käsitettävä asia.

Niiden vuosien jälkeen räjähdys on tapahtunut. Nyt se on alueen ainoa vetovoimatekijä ja kaikilta lähiseutujen kivijalkayrittäjiltä on loppunut usko, että he voisivat kilpailla Tuurin kanssa. Alavus on täysin autioitunut, samoin Töysä ja Ähtärikin alkaa jo aika lailla olla. Näin toimii maailmanlaajuinen markkinaliberalismi. Olen kirjoittanut siitä biisin, Hehkumon Lapset:

Keskinen on tietysti vain yksi, häntä vastaan minulla ei ole mitään, mutta ilmiötä vastaan on. Jos jo talouslehti The Financial Times kirjoittaa, että kapitalismin on muututtava, onhan sen muututtava. Ääripäät ovat jo liian kaukana toisistaan.

Laulujen tekemisestä

– Olen kirjoittanut 300–400 biisiä, en ole laskenut, kuinka monta. Kun Radio 957 listasi sata parasta manserockbiisiä, 9 prosenttia niistä oli minun tekstittämiäni. Muille tehtyjä olivat muun muassa Popedan paras biisi Tahdotko mut tosiaan ja Paten (Mustajärvi) soolo Jukeboksin luona.

Biisin kirjoittaminen voi kestää 15 minuutista kahteen vuoteen.

Viime kesänä laulut pyörivät taas päässäni, kun tein Kolmannen Naisen uutta levyä. Yksi jätettiin albumilta pois.

Teksti voi olla kepeäkin ja mitätön, mutta sitten siinä pitää olla ainakin muoto kunnossa. Syvällistä yrittävä taas menee hylkyyn, jos ajatus on puolivillainen. Tekstit ovat hyvin tärkeitä minulle ja myös bändikavereille.

Tekstittäjänä koen itseni elävien ja kuolleiden suomirokkarien hengenheimolaiseksi: Tuomari Nurmion, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin Mikko Saarelan ja Martti Syrjän.

Juice Leskisen oli vaikea suhtautua minuun. Se alkoi siitä, kun aloin tehdä biisejä Yölle. Yön Satelliitti-albumille 1996 kirjoitin kaikki tekstit. Juice ei pitänyt mua kummoisenakaan sanoittajana, ja neljä vuotta se oli semmoista nälvimistä. Vuonna 2000 hän sitten sanoi, että "mitä mä olen teksteistäsi ikinä sanonutkaan, niin Siipeen jos sain on hyvä".

Se onkin yksi parhaita, mitä olen tehnyt.

Muusikoista

– Muusikoissakin on niitä, joille riittää, että musiikki elättää. Sitten on niitä, joille tulee saatanallinen pakko stadionkonserteista ja pommien räjähtelystä ja siitä, että pitää olla ykkönen ja valloittaa maailma.

Ensi kesänä tulee 40 vuotta, kun olen liittynyt bändiin. Tänä aikana on tullut seurattua erilaisia pyrkimyksiä ja sitä erilaista kiihkoa, millä asioita tehdään. Kun Kolmas Nainen 1990-luvulla hajosi, biisimme nousivat yleensä suoraan listan ykkösiksi. Vuodesta 1994 vuoteen 2005 mulla oli Perunateatteri.

Suoraan sanottuna viihdyin oikein hyvin siinä vähän vähemmän huomiota saavassa sarjassa. Me puksuteltiin 11 vuotta ihan mukavasti. Levyt myivät sopivasti, keikkaa oli sopivasti ja keikkaliksaakin oli tarpeeksi. Elämäntapa on mulle tärkeämpi kuin menestys.

Mutta eihän siitäkään haittaa ole, että 9 prosenttia manserock-biiseistä on tekstittämiäni, koska niistä saan elantoni. Ne ovat omaisuuttani, jota mulle on kertynyt oman ahkeruuteni, säkän ja biisieni esittäjien ahkeruuden vuoksi vuosien mittaan.

Iäisyydestä

– Suhtaudun elämään ja kuolemaan niin kuin Kaukopuhelussa. En ole huolissani. Mulla on mielikuva, että tämä on vain jonkinlainen vaihe ja kuoleman jälkeen elämä jatkuu jollakin tasolla. Kun katsoo luontoa, siellä kaikki mätänee ja kasvaa uudestaan.

Tietoisuuden jatkumisesta en ole varma, miten se tapahtuu, mutta energiaa tietoisuuskin on. Johonkin se liittyy, jotakin siitä kertyy ja johonkin se kasaantuu. Se on häviämätöntä. Mulla on aavistus, että olemme osa jonkinlaista yhteistä tietoisuutta. On myös olemassa hyvää ja pahaa tietoisuutta, myönteistä ja kielteistä energiaa ja jollakin tavalla olemassaolon aikana pitäisi päästä siitä pahasta energiasta eroon.

Onko se sitten se perisynti? Voihan myös olla, että Raamatun suomennos meni alun perin vikaan ja pitäisikin puhua synnin tunnosta, joka on jo itsessään pahaa ja ajaa ihmisen puolustustilaan niin, ettei hän voi nauttia elämästä. En tiedä. Ei mulla ole tähän valmiita teorioita. Romaanini nimi Kaukopuhelu tuli siitä, että mulla, niin kuin varmaan muillakin, on joskus tunne, että joku yrittää kertoa mulle jotakin, tavoitella, mutta "tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua".

Kommentoi











Suosituimmat kulttuuriuutiset
  • Päivä
  • Viikko
  • Kuukausi




  • Uutiset
  • Urheilu
  • Videosarjat