Tilaajalle

Kolumni: Sysisurkeasta Suomesta kirkastui voittaja – pohjalainen futismatkani vei Kaarlen kentältä sateisen Unkari-pelin kautta EM-kisojen porteille

Kaarlen kentältä se lähti, elokuun 4. päivänä 1988. Suomi pelasi ystävyysottelun Bulgariaa vastaan. Kentälle kirmasivat sellaiset hahmot kuin Leicester Cityyn päässyt stadilainen Jari Rantanen, Skotlannissa uransa aloittanut Mika-Matti Paatelainen ja 161-senttinen terrieri Marko Myyry. Tämä Saksassa pelannut ”Meppenin Maradona” teki Suomen tasoitusmaalin. Hänestä tuli suosikkini.

Vastustajalla oli 22-vuotias Hristo Stoichkov, jonka taidoista en muista mitään. Myöhemmin häntä saattoi ihailla televisioruudusta arvokisoissa. Barcelonassa tähdeksi nousseesta Stoichkovista tuli Bulgarian kaikkien aikojen paras pelaaja. Hän saattaa olla myös kaikkien aikojen paras vaasalaisella nurmella juossut jalkapallopelaaja.

Peli päättyi 1–1 yhteensä 5 823 silmäparin seuratessa. Kaksitoistavuotiaalle maalaispojalle ilmassa oli maailman meininkiä. Yksi uskalikko heitti iloisesti vessapaperirullan juoksuradan kaarteeseen, Argentiinan 1978 MM-kisojen tyyliin. Hän tuli sen jälkeen oitis poimituksi poliisin parempaan talteen. Järjestys säilyi moitteettomana.

Ensituntuma maajoukkueesta oli ikimuistoinen. Sen jälkeen seurasi pitkä sarja pettymyksiä. Voi sanoa, että yli kolmenkymmenen vuoden korpivaellus, jota oli jo kestänyt useita vuosikymmeniä.

Muistan olleeni nelosdivarijoukkueemme saunaillassa Hotelli Hermannissa, kun Suomi menetti mahdollisuutensa arvokisoihin hävitessään Unkarille 11. lokakuuta 1997.

Voitto olisi tuonut mahdollisuuden päästä kaksiosaisen karsintapelin kautta MM-kisoihin. Suomi johti ottelua Antti Sumialan maalilla lisäajalle asti, kunnes tapahtui jotakin järkyttävää. Unkari sai kulmapotkun, minkä jälkeen palloon koskivat Paatelainen, Sami Hyypiä, Harri Ylönen, Sami Mahlio ja maalivahti Teuvo Moilanen. Pallo oli maalissa, 1–1. Unelma arvokisoista murskaantui, kuten teki myös saunaillan alun hilpeä tunnelma.

Rökäletappiot Helsingin olympiastadionilla panivat uskon koetukselle vuosi toisensa jälkeen. Olin paikalla kesäkuussa 2005, kun Hollanti kylvetti MM-karsinnoissa Suomea 0–4. Suomen joukkueesta juoksi lopussa vain Shefki Kuqi. Erityisen pahalta tuntui jäädä 0–3 Venäjän jyrän alle karsintapelissä kesäkuussa 2009. Stadionin betonisilla käytävillä kaikui: ”Rossija, Rossija, Rossija”.

Historian ruma lehti on kääntymässä. Huuhkajien peli hivelee silmää. Sinivalkoinen joukkue uskoo itseensä ja voittaa joukkueena ottelun toisensa jälkeen. Pelaajilla on silmin nähden hauskaa. Joukkueen pohjalainen kapteeni Tim Sparv on nykyajan johtaja: hän näyttää, kuuntelee, kannustaa ja tekee joukkuetovereistaan yhä parempia.

Ilman surkeita muistoja menestys ei tuntuisi yhtä hyvältä. Voitot eivät ole tulleet ilmaiseksi. Teemu Pukkia edelsivät Jallu Rantanen, Mixu Paatelainen, Mikael ”Miklu” Forssell, Jari ”Kuningas” Litmanen. Paulus Arajuuri jatkaa siitä, mihin Sami Hyypiä jäi.

Vajaan kuukauden päästä pitäisi enää voittaa 38 000 asukkaan Liechtenstein.

Toni Viljanmaa

Kommentoi