Kolumni: #olensuomenruotsalainen

Sanattomaksi vetää. Harvemmin on saanut kokea sen, miten omaa vähemmistöä puolustetaan näin vilpittömästi. Sosiaalisessa mediassa pyörii hashtag #olensuomenruotsalainen. Sen pisti liikkeelle mikkeliläinen yrittäjä Terho Puustinen, jonka mielestä ”maltilliselle enemmistölle alkaa nyt riittää vähemmistön hölmöily”.

Puustisen mielestä kaikenlainen muiden kiusaamisen aika ihonvärin tai äidinkielen perusteella on nyt ohi. Viimeinen pisara oli PS-nuorten video pakkoruotsista.

Videolla on ilmiselvästi kaksi tehtävää: lietsoa vihaa ja hakea julkisuutta.

Suomenruotsalaisella vähemmistöllä on aivan erityinen tilanne tässä maassa, jota suojelee muun muassa perustuslaki. Sitä suojaa ei kaikilla vähemmistöillä ole. Tästä johtuen olen itse useasti jopa väheksynyt sitä vihaa, joka suomenruotsalaisiin kohdistuu pelkän äidinkielen perusteella.

Olen jotenkin olettanut, että kaksikielisyys on Suomessa itsestään selvää. Viime vuosi näytti kuitenkin, että mikään ei ole itsestään selvää. Kun Trump voitti vaalit, alkoi tuntua siltä, että mitä tahansa voi tapahtua.

Tämän takia PS-nuorten video vihastutti ja loukkasi ehkä vielä syvemmin. Poliittinen agenda, jonka tavoite on herättää ihmisissä vihaa toista ihmisryhmää kohtaan, on todella pelottava.

Vertauksia muihin ihmisryhmiin ja tapahtumiin löytyy tietenkin, mutta jätetäänpä ne tällä kertaa mainitsematta.

Juuri tämän pelon takia tuntuu erityisen hienolta, kun joku puolustaa suomenruotsalaisuutta. Joku, joka ei ole suomenruotsalainen tai poliitikko, vaan ihan tavallinen ihminen.

Enkä ole ainoa jota Puustisen teksti kosketti, kommenteista päätellen monet olivat liikuttuneet jopa kyyneliin.

On myös ilahduttanut, miten Pohjanmaalla suomen- ja ruotsinkieliset yhdistyivät puolustamaan Vaasan keskussairaalaa.

Tosin lopputulos ilahdutti vähemmän.

Omien isovanhempieni juuret ovat Koskenkorvalta ja Raippaluodosta. Kielellisesti, ja ehkä myös kulttuurillisesti, todellisia ääripäitä.

Olen puhunut kahta kieltä lapsesta asti ja se on rikastuttanut elämääni aivan suunnattomasti.

Ei vain sen takia, että voin esimerkiksi lukea Sofi Oksasta suomeksi ja Tove Janssonia ruotsiksi, tai siksi, että ymmärrän töissä pohjoismaisia kollegoja, vaan myös koko identiteettiäni ja olemustani.

Puustinen kirjoittaa, että on ylpeä kaksikielisestä Suomesta, että se on rikkaus. Olen luonnollisesti aivan täysin samaa mieltä. Ihan samalla tavalla kuten kaksikielisyys on osa omaa identiteettiäni, on se osa Suomen identiteettiä.

Olemme sotineet samoja sotia ja puolustaneet samoja aatteita. Miksi kaksikielisyys olisi pakote ja rasite, kun se voisi olla etu ja rikkaus?

Viha suomenruotsalaisia ja ruotsin kieltä kohtaan on tietenkin myös todella ristiriitainen: suomen kieltä ja kansallistunnetta lähtivät 1800-luvulla kohottamaan juuri suomenruotsalaiset.

Ihmettelenkin, pystyvätkö suomenruotsalaisuutta vihaavat laulamaan tänä vuonna 100-vuotiaan Suomen kunniaksi Maamme-laulua ollenkaan? Kiitos muuten sanoista, Runeberg.

Haluaisimme me sitä tai emme, kaksikielisyys on osa historiaamme ja kulttuuriamme.

Kaksikielinen, yksikielinen, tai suomenruotsalainen – loppupeleissä olemme kaikki aivan samanlaisia. Olemme me sitten tomaatinviljelijöitä Närpiöstä, opettajia Hangosta tai, kuten omat isovanhemmat, sihteerejä Raippaluodosta tai yrittäjiä Koskenkorvalta.

Olemme kaikki suomalaisia.

CECILIA STRÖMMAN

Laulaja ja unelmiin uskova KTM

Kommentoi