Tilaajalle

Kolumni: Muutoksen mörkö, tehdäänpä tuttavuutta

Muutos. Jollekulle se on kirosanoista karmivin, toiselle syy kaivautua poteroon – ehkä muutoksen mörkö ei silloin minua huomaakaan ja kulkee ohitse – kolmannelle muutos taas on kutkuttava mahdollisuus.

Vanha sanonta siitä, että ainoa pysyvä asia elämässä on muutos, pitää taatusti paikkansa. Sen lisäksi, että maailma muuttuu, muuttuu itsekin. Vuodet vuolevat merkintöjään sieluun ja sydämeen, kokemukset kartuttavat ihonkarttaa. Pahiten kaivavat kolojaan muutokset, joihin ei voi itse vaikuttaa. Silti juuri ne muutokset ovat sellaisia, joita ei saisi liikaa murehtia. On inhimillistä murehtia ja pelätä, mutta katso vuosiasi taaksepäin: kuinka paljon olet pelännyt muutosta turhaan? Muutoksen aiheuttama epävarmuus ja pelko kuuluvat asiaan, mutta jossain vaiheessa uuteen alkaa tottua, rutinoitua. Yhtäkkiä huomaa, ettei muutos ollutkaan niin hirveää, mitä alunperin kuvitteli. Voi jopa havahtua siihen, että ilman muutosta ei olisi pystynyt onnistumaan. Muutos on kehittymisen siemen. Se, jos mikä, on sille typerästi nimetylle epämukavuusalueelle joutumista. Muutos pakottaa päästämään irti. Se hetki, kun ei oikein ole kiinni missään, pelottaa. Vanhaan ja totuttuun ei ole paluuta. Jokin uusi odottaa. Jokin vieras. Jokin tuntematon. Jokin pelottava.

Osaanko? Pärjäänkö? Osoittaudunko ihan surkeaksi? Nolaanko itseni, kun muut ovat paljon nopeammin oppivia ja fiksumpia ja teknisempiä ja taitavampia ja nuorempia ja laihempia ja älykkäämpiä ja menestyvämpiä ja suosituimpia ja...

Kuulostaako pöljältä? Kyllä, mutta näinhän se meidän sisäinen sättijämme alkaa päässämme soimata. Muutoksen aiheuttama epävarmuus se siellä huutaa.

Mutta millainen olisi maailmamme, jos se ei muuttuisi? Meillä ei olisi autoja, lentokoneita, selätettyjä sairauksia, pidempää elinikää. Muutos on kehitystä, ja ilman muutosta mikään ei kehittyisi. Jonkun oli matkattava maailman ääriin kertoakseen, ettei maailma ole pannukakku. Jonkun huonosilmäisen oli pohdittava, kuinka onnistuisi saamaan näkönsä takaisin, jotta saimme silmälasit. Jonkun, joka ei jaksanut aina reissata paikasta toiseen kertomaan asioista, oli ryhdyttävä miettimään puhelinta. Jonkun, joka katseli taivaan tähtiä ja pohti, voisiko elämää olla muuallakin kuin maapallolla, piti lähteä ideoimaan avaruusmatkoja.

Muutos. Tuo kirosanoista karmein voikin olla suurin mahdollisuus ikinä. Siihen voi joko tarttua ahnaasti kaksin käsin, jotta voisi oppia ja kehittyä, tai voi paeta tai hylätä sen. Kaikki muutos ei ole hyvästä. Kaikki muutos ei myöskään ole pahasta.

Muutos vaatii rohkeutta ja uskallusta. Se vaatii sisäisen sättijämme nujertamista sanomalla: Minä opin. Minä kehityn. Jonain päivänä voin sanoa: Minä osaan.

Seuraavan muutoksen edessä olen hiukan vahvempi ottamaan sen vastaan. Uteliaana, käsi jo hiukan ojossa. Tule. Tutustutaan.

Susanna Pajakko

Kommentoi