Tilaajalle

Kolumni: Mutta missä on ruuttahuoneen avain? - Tämä on kotimaisen elokuvan aatelia:

Pankaas katsoen tiistaina päivällä Matti Kassilan ohjaama Hilman päivät, jos vielä on se näkemättä.

Tämä Agapetuksen romaaniin perustuva mustavalkoelokuva on silkkaa riemua!

Kirkonkylässä valmistellaan osuuskaupan hoitajan vaimon nimipäiviä. Kaikki on hyvin kunnes pikku hiljaa asiat alkaa mennä pois tolaltaan.

Suurin ongelma on siinä, että ruuttahuoneen avain on kateissa, jota avainta Edvin Laineen esittämä palopäällikkö unohtumattomasti lähtee etsimään.

Vanhan kyläyhteisön kuvaus on herkullista, ja roolityöt toinen toistaan parempia. Farssin rajalla käydään, mutta ei turhaan pompita rajan yli.

Tämä on niitä klassikkoja, jotka pitää hekotella kerran vuodessa.

YleAreenaan on nostettu Jouko Turkan ohjaama karmiva vuonna 1989 vääntämä versio Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä.

Dialogin sijasta veljekset näyttelivät kuin horkassa, valuttivat kuolaa ja ilmehtivät vähäjärkisesti minuuttitolkulla.

Projekti nieli TV2:n teatteritoimituksen monen vuoden rahat.

Helsingin Sanomien Kirsikka Moring hykerteli Turkan luoneen ”lähikuvien surrealismin, joka ei kunnioita mitään tähän asti toteutettua esteettistä mallia.”

No juu ei, mutta se, mitä ei ole ennen tehty, ei välttämättä ole laadukasta. Kiven henki ja huumori on tästä tekeleestä kaukana.

Torstaiehtoona nähtiin dokumenttipätkä, jossa nuoret näyttelijäsällit julistivat silmät leimuten Turkan heille syöttämää ideologiaa siitä, miten todellisuus on väärää ja vinoa ja miten säälittävää on palata arkeen, jossa pitää taas ostaa marketista ruokaa.

Sällit kirmaavat kuvauksessa yhä uudelleen hangessa kylmästä täristen, koska Turkka käskee.

Nostan hattua, jos joku pystyy katsomaan sarjaa varttituntia pitemmälle.

Jaana-Stiina Ala-Korpi

Kommentoi