Tilaajalle

Kolumni: Jos olisi kaksi kieltä, mutta yksi mieli

Isäni isän äiti Lili Böök kasvoi Helsingissä ruotsinkielisessä kodissa, mutta kasvatti omat lapsensa suomenkielisiksi.

Myös äidin puoleisen isoisäni äidinkieli oli ruotsi.

Usein mietin, miten pienestä on kiinni, että meistä tuli suomenkielisiä.

Tarvittiin aika, jossa terve kansallistunne heräsi, eikä se ollut nationalismia. Tarvittiin uskoa siihen, että kaikki ovat tasa-arvoisia.

Henkilökohtaisella tasolla tarvittiin pari esi-isää ja -äitiä, jotka havahtuivat oman kielen merkitykseen.

Minulle kieli on erityisen tärkeä. Se on paitsi viestinnän keino ja työväline, myös avain itseeni ja itseilmaisun väline.

Kieleni voisi olla ruotsi. Se on suomi.

Isäni Lili-mummin Emil-isä asui lapsuutensa Helsingin Kruununhaassa. Koulun hän kävi J.L. Runebergin oppilaana Porvoossa. Kipinä suomen kieleen syttyi siellä.

Vaikka Suomen itsenäistyminen liittyi laajempaan kansainväliseen ja sisäpoliittiseen tilanteeseen, oma kieli oli tärkeä avain kaksikielisen maan itsenäisyyteen.

Emil Böök opiskeli kasvatustiedettä ja työskenteli yliopiston opettajana. Snellmanin kieliasetus 1863 vahvisti ystäväpiirissä uskoa suomen kieleen.

Böökin kosketus suomenmielisiin fennomaaneihin oli läheinen.

Perhe asui kansanrunouden tutkijan ja ensimmäisen suomenkielisen pro gradu -työn kirjoittaneen Julius Krohnin naapurissa. Böök oli Lauantaiseuran perustaman Helsingfors Lyceumin rehtori.

Emil Böök ei itse koskaan oppinut kieltä hyvin, mutta hän piti huolta siitä, että omat lapset viettivät kesiään täysin suomenkielisellä maaseudulla Pohjois-Karjalassa ja oppivat kielen kunnolla.

Yliopistossa Böök kamppaili kielellisen ja inhimillisen tasa-arvon puolesta. Hän kävi kiivaita väittelyjä esimerkiksi kielentutkija A.O. Freudenthalin kanssa. Närpiön murretta väitöskirjassaan tutkinut Freudenthal oli svekomaanien johtaja, nykyisin tunnettu nimellään jaetusta mitalista.

Edes RKP ei enää jaa mitalia miehen kyseenalaisten, rotuopillisten ja myös rasistisina pidettyjen näkemysten vuoksi.

Kun katson taaksepäin, kieli on seurannut sukua vuosisadasta toiseen. Moni meistä on opettaja tai toimittaja, ja olipa joukossa viestinnän professorikin.

Jokainen ihminen tarvitsee kielen, jonka pienimmätkin sävyt voi ymmärtää ja jolla osaa välittää ajatuksiaan.

Se voi olla suomi tai ruotsi, kinjaruanda, mikä tahansa maailmankielistä. Moni on kaksikielinen, mikä on upeaa.

Äitini isä suomalaisti nimensä 1920-luvulla, monien muiden mukana, asuessaan Lapissa suomenkielisten keskellä.

Rakastan tätä kieltä, vaikka välillä harmittaa, ettei perheessä elossa säilynyt vielä ruotsikin.

Voisi näet olla kaksi kieltä, mutta yksi mieli.

Aune Waronen

Kommentoi