Tilaajalle

Kolumni: Art is popcorn for the brain

Helsingin taidemuseo HAMin suuret pyöröovet kääntyvät äänettömästi, nielaisevat minut ja vapauttavat sitten museosalien hiljaisuuteen. Olen tullut katselemaan maisemia, joita ei enää ole.

Alakerrassa on Ellen Thesleffin näyttely. Kuljen teosten välillä, viivyn taiteilijan maisemissa Muroleen rannoilla, veneretkellä Kissasaareen, jota Thesleff kutsui eläväksi ateljeeksi. Jokin näiden kuvien luomassa tunnelmassa käy niin vahvasti ihoni alle, että liikutun. Kauneus puristaa sielua, melkein itkettää. Avaan muistikirjani ja merkitsen ylös joitakin rivejä. Ehkä jonkin kohtauksen tekeillä olevaan romaaniin.

Kesäkuinen keskiviikko Kristiinankaupungissa oli hiljainen. Pölähdin puutalokaupunkiin lähinnä tehdäkseni taustatutkimusta merimuseossa. Eksyin kuitenkin kapeille kujille taidegallerioihin ja tulin temmatuksi kruununvouti Starcken taloon Kirkkokadulle. Jo ensimmäisessä huoneessa on kirjoitettava.

Olen yksin vanhassa talossa, tilassa kaikuvat meren äänet. Vinoon painuneella lattialla valkeat simpukat muodostavat spiraalin. Seuraavissa saleissa en enää uskalla avata muistikirjaani. Edessäni seisoo kolmimetrinen kuolema. Kuvittelen teräsrakenteet mustan kankaan ja naamion alle, mutta pelkään silti. Lattialankut narisevat askelteni alla. Tila rakentuu teosten lisäksi minun pelostani. Taidekokemus vahvistuu aina omien tunteidemme ja muistojemme kautta.

Heinäkuussa vanha Porvoo vilisi turisteja, etsin hiljaisuutta Näsin kartanon seinien suojista. Näyttelytiloissa on kuuma, kuljen levottomana huoneesta toiseen. Olen nukkunut huonosti enkä ymmärrä näkemääni. Yritän virittyä näkemään ja vastaanottamaan. Kivat värit, voisin sanoa, mutta teosten sanomaa en aina ymmärrä. Suuressa salissa jokin kuitenkin pysäyttää minut. Suuren lehmäaiheisen teoksen pinnasta heijastuu ikkuna, josta välkkyy maisema Porvoonjoen yli. Heijastus taittuu minuun ja kirjoitan vimmaisesti muistikirjaan sivun toisensa jälkeen.

HAMin katossa lukee kissankokoisin kirjaimin Art is popcorn for the brain – taide on popcornia aivoille. Pudistan päätäni. Syvän taidekokemuksen jälkeen on joskus vaikeaa hengittää, uudet ja toisaalta ikiaikaiset kokemukset ovat hulahtaneet lävitseni. Joskus taas askeleet ovat pilviä kevyemmät. Olen ehkä kokenut tuntematonta surua jonkin teoksen äärellä, astunut sitten eteenpäin, päästänyt irti.

Taide vavahduttaa meissä jotakin sellaista, johon sanat tai ajatukset eivät yllä. Lähes aina kokemusta on mahdotonta ennakoida. Rauma triennalen 2019 – Rakas tylsyys näyttelyssä vinttikamarin puulattialle asetetut hitaasti halkeavat kivet herättävät minussa täysin odottamatonta ahdistusta. Hiivin tilan läpi, hengitän raskaasti, käyn läpi tunteita, joiden alkusyytä en tunnista.

Kun suljen museon oven takanani ja astun vanhan kaupungin mukulakivikaduille, olo on merkillinen. Puhdas, kevyt, vapaa.

Paula Nivukoski

kirjailija

Kommentoi