Ilmoja on pidellyt…

Tuntuu kuin joka vuosi talven tulo kestäisi yhä kauemmin. Tänä vuonna keskustelu säästä on ollut jopa poikkeuksellisen yleistä; synkkä, kostea pimeys kun kesti pitkälle jouluun, yli vuodenvaihteen aina lähes loppiaiseen saakka.

Lokakuu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, joulukin pääsi ”yllättämään” yhden jos toisenkin. Minut myös, tavallaan.

Viikkoa ennen joulua puhelun sivulauseessa keskustelukumppani totesi, että sehän on joulukin jo viikon päästä, ja lähes kauhistuin - miten niin muka? Piti ihan vilkaista kalenteria syrjäsilmällä, ja niinpähän se vain oli uskottava: ulkona lokakuinen synkkyys ja pimeys, marraskuukin jäi lämpötilan perusteella välistä, ja nyt oli jo joulu ovella.

Joulukortitkin lähetimme tänä vuonna postilakon innoittamina jo joulukuun alussa, niin pääsi vähän unohtumaan juhlapyhien lähestyminen.

Sinänsä poikkeuksellisen hyvissä ajoin lähetetyt joulukortit osuivat tänä vuonna aikataulullisesti kohdilleen: oli hauska lukea joulutervehdyksistä, miten moni sukulainen ja ystävä raportoi jo syöneensä joko kokonaan tai osittain joulukorttimme. Tällä kertaa joulukorttiaskartelupajani teemana oli piparminttukarkkikeppi.

Serkun poika oli kommentoinut kyseessä olleen maukkaimman joulukortin kautta aikain.

Vielä aattona joulukuusta koristellessa ja piparkakkuja leipoessa tuntui, ettei kai vielä oikeasti ole joulu. Niin ehdollistunut se on joulukorttien lumisiin maisemiin. Hassua sinänsä, että kun lunta puskee metritolkulla tielle, ei se nyt niin hauskaa olekaan.

Säätiloista puhuttaessa muistellaan usein poikkeuksellisia vuosia: Vuoden 1992 lokakuun paksua hankea, joka suli pois vasta keväällä, vuoden 1986 lämmintä syksyä, joka vuodenvaihteessa muuttui samoiksi yli kolmenkymmenen asteen pakkasiksi, joista edellistalvenakin oli ollut kyseenalainen ilo nauttia.

Miksikö muistan nuo vuosiluvut? Siksi, että vuoden 1986 abiturientteina yritimme luokkakavereideni kanssa koota kolehtia päästäksemme kotiin kimppataksilla, kun palelsi niin kovin jo ajatuskin kolmikymmenasteisesta pakkasesta ja viimasta.

Itselläni taisi tuolloin olla taskussa 20 penniä, eikä muillakaan sen kummempia omaisuuksia, joten töppöstä toisen eteen vain oli laitettava ja kipitettävä vaaditut kilometrit kotiin.

Ensimmäiseltä adventilta 1986 valokuva-albumistani löytyy kuva viheriöivän nurmikon keskeltä kohoavasta Kaarlelan kirkosta. Oli sen verran poikkeuksellinen sää, että täytyi ihan filmikameralla ikuistaa.

Ja se lokakuu 1992: ensimmäinen työpäiväni Kuopion väliaikaisen ammattikorkeakoulun tuntiopettajana, talvirenkaat Vaasassa, maassa yön aikana satanut puolimetrinen hanki eikä ainuttakaan taksia saatavilla.

Kesäkengissä siitä sitten puolijuoksua luentokalvosalkun kanssa hangen halki tekulle, ja paluumatkalla vielä eksyminen. Vieraan kaupungin vieraat maastot näyttivät osittain aurattuina niin kovin erilaisilta kuin mennessä. Reittikin oli tullut katsottua autoilua, ei jalankulkuväyliä ajatellen, sen verran pitkä välimatka oli. Jäi kyllä ajankohta mieleen.

Miten jatkuu tämä vuosi? Paukkupakkasissa vai lempeän lumisessa talvisäässä? Märkää räntää vielä vappuna?

Ehkä näitä kaikkia.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä

Kommentoi