Uhkaako Suomea ajopuun tai jopa uppotukin kohtalo?

Pääministeri ja diplomaatti Rafael Erich kirjoitti kerran, ettei mikään poliittinen tilanne ole pysyvä. Se joko pahenee tai paranee.

Tämä oli vastaus Urho Kekkosen 25.9.1944 pitämään radioesitelmään ”Suomen uusi asema ja sen velvoitukset”. Tuossa puheessa Kekkonen oli todennut, että tilanne, johon Suomi oli joutunut, oli pysyvä eikä sen muuttamiseen saanut edes pyrkiä.

Erichin kirjoitus on ajankohtainen. Suomi on jälleen kerran tullut ulko- ja turvallisuuspoliittiselle vedenjakajalle. Ei ole sattumaa, että eduskunnan puhemiesneuvosto asetti vain pari viikkoa sitten parlamentaarisen seurantaryhmän, jonka tehtävänä on muun muassa arvioida turvallisuusympäristössä tapahtuvia muutoksia ja niiden merkitystä Suomelle.

Kansainvälisen poliittisen tilanteen kannalta seurantaryhmän asettaminen osui sikäli tärkeään ajankohtaan, sillä vain päivää myöhemmin Isis toteutti mittavat terrori-iskut Pariisissa.

Terrori-iskujen merkitys EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikalle osoittautui arvaamattoman suureksi, kun presidentti François Hollande ilmoitti Ranskan haluavan ottaa käyttöön EU:n turvatakuut.

Suomelle EU:n turvatakuut ovat näyttäytyneet viime aikoina kokolailla ongelmattomana asiana. Ukrainan kriisin myötä Suomessa on jopa nähty tarpeelliseksi korostaa EU:n turvatakuiden merkitystä. Valitettavasti EU:n turvatakuiden kohdalla suomalaispoliitikkojen harjoittama retoriikka ei ole vastannut todellisuutta.

Pian Hollanden puheen jälkeen kävi ilmi, ettei Suomen kansallinen lainsäädäntö mahdollistanut sotilaallisen avun antamista. Ei, vaikka ongelmaan oli havahduttu jo Ruotsi sukellusvenejahdin yhteydessä.

Miten tähän on tultu? Vastaus on yksinkertainen. EU-turvatakuiden kohdalla Suomi on ollut kuin haluton morsian. Presidentti Tarja Halonen teki vuodenvaihteessa 2003 – 2004 kaikkensa muuttaakseen EU:n perustuslakiin esitetyn turvatakuupykälän.

Halosen ja silloisen hallituksen intressinä oli, ettei avunantovelvoitteesta tehtäisi automaattista. Tuolloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja saikin tehtäväkseen taivutella muut EU-maat Suomen kannalle ja epäilemättä tuo tehtävä oli Tuomiojan mieleen.

Turvatakuisiin liittyvää penseyttään Halonen perusteli sillä, ettei Suomella ollut turvallisuusvajetta. Joulukuussa 2003 Halonen korostikin, että ”jos meillä olisi sellainen vaje, suhtautumisemme turvatakuisiin olisi toisenlainen”.

Maailma on kovasti muuttunut noista ajoista. Venäjän sotilaspoliittinen aktiivisuus on väistämättä vaikuttanut myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen asemaan.

Julkisesti mikään ei näytä olevan muuttunut sitten Halosen aikojen. Suomella ei ole turvallisuusvajetta, kuulee sanottavan. Reserviläiskirje, puheet sotilaallisen yhteystyön lisäämisestä Ruotsin kanssa ja Suomen tarrautuminen EU:n turvatakuisiin kertovat kuitenkin jostain muusta.

Jopa puolustusministeri näyttäisi varautuvan pahimpaan lukemalla talvisodan ihmeeseen liittyvää kirjallisuutta.

Tarkasteltaessa Suomen ulkopoliittisen johdon reaktioita viimeaikaisten tapahtumien yhteydessä, tulee väistämättä mieleen kysymys, onko Suomi kansainvälisen politiikan ajopuu vai peräti uppotukki? Suomen kokoiselle valtiolle uppotukin kohtalon todennäköisyys on nimittäin varsin suuri.

Kuten uittopiireissä hyvin tiedetään, kaikkein pienimmät koivupöllit uppoavat nopeimmin, kun taas isommat mänty- ja kuusipöllit pysyvät pinnalla pidempään.

Parlamentaarisen seurantaryhmän tulisikin tehdä johtopäätöksiä, jotka kestävät aikakautemme arvaamattomassa ja epävakaassa maailmassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ei tule olla vain pysyvyyteen ja ennakoitavuuteen nojaavaan, sillä kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ajassa se johtaa kaikkein epätoivottavimpaan lopputulokseen.

Vain aktiivinen osallistuminen Euroopan turvallisuuteen takaa sen, ettei Suomi joudu uppotukin osaan tulevina vuosikymmeninä.

Riku Keski-Rauska

filosofian tohtori tutkija Espoo

Kommentoi