Lukijoilta: Vähenin taas hiukan

Viesti lapsuuden ystäväni Jorman kuolemasta toi mieleeni runoilija John Donnen syvällisen ajatelman ”Yksikään ihminen ei ole saari”. Sen mukaan jokainen ihminen on pala mannerta, osa kokonaisuutta. Näin jokaisen kuolema vähentää minua, sillä sisällyn ihmiskuntaan. Donne päättää: ”Älä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat: Ne soivat Sinulle. Itse tarkennan: Jokaisen ystäväni kuolema vähentää minua. Todella.

Ajan kuluessa kellot soivat yhä tiheämmin. Ystävyys on elämän rikkauksia. Lapsena niitä pitää sattuman tuomina selvyyksinä, eikä ymmärrä vaalia niitä. Koulussa annetaan alkeellista seksivalistusta, mutta ei opeteta ystävyyden syntymisen edellytyksiä ja vaatimuksia. Jorma-ystäväni oli tasapainossa. Ei kiusattu, eikä kiusannut ketään. Tyynenä, koskaan suuttumatta vain hymähti asioille. Ei provosoitunut myötäilyihin, diivaillut, tai esittänyt jotain äänekästä roolia murrosiässä. Pohdiskelimme tulevaisuutta ja elämän arvoituksellista olemusta, tervehenkisesti myös tyttöjen mysteeriä. Kaikki oli edessä. Elämä tuntui kaikkien mahdollisuuksien tarjottimelta.

Elämä on tie täynnä tienristeyksiä. Valinnat vievät eri suuntiin ja ystäviä jää matkan varrelle luonnollisesti, mutta valitettavasti. Tuota tietä vaeltaessa joutuu kohtaamaan uusia ihmisiä, jotka todella opettavat antamaan arvoa harvinaiselle aidolle ystävyydelle. Hyvin kasvatettu lapsi oppii kantapään kautta raadollisen totuuden: Ihminen on ihmiselle susi. Rotta olisi osuvampi vertaus. Nämäkin kohtaamiset tappavat ihmistä hiukan. On siis välttämätöntä asennoitua varautuen panssaroitumalla kanssakäymisessä vieraiden kanssa. Lapsenomainen luottamus on korvattava ihmissuhdetaitojen realismilla. Hyväuskoisuus muuttuu kriittisyydeksi.

Elämä, media ja historia opettavat kovan totuuden ihmisestä: Tilaisuuden tullen peto löytyy useimmista. Korkea YK-upseeri pelkäsi eniten yhdistelmää nainen ja ase: ”Tunneperäisesti usein uskolla fanaattiseksi aivopesty nainen ei sääli tappaessaan.” Lapsena se alkaa. Media uutisoi päivittäin: ristiinnaulittu orava, rääkätty pikkulintu, jalkapallona käytetty siili, hakkaamiset, potkimiset, valehtelut, herjaukset ja solvaukset. Rottaluonteet rääkkäävät viattomia, herkkiä ja puolustuskyvyttömiä nautinnolla. Me too, insesti, pedofilia...

Eräs opettaja palautti viatonta enkeliään puolustelevalle isälle tämän isolta hampparipojalta takavarikoidut nyrkkiraudan, puukon ja starttipistoolin. Olen kokenut aikamieheltä purkauksen, jonka sairautta kukaan ei pysty kuvittelemaan. Se on pohja. Herjaukset saa pitää hyvänään, ellei hanki valtaa, vakuuttavaa tai vaarallista imagoa, jolloin syntyy matelevia kumartelijoita: Mies näytti lippunsa järjestysmiehelle mennessään nyrkkeilykisoihin. Tämä sanoi anovasti: ”Se lippu kyllä vielä tarkistetaan alhaalla, mutta älkää suuttuko.”

John Donne eli 1600-luvulla, eikä ollut tietoinen Stalinista tai Hitleristä, joiden kuolemaa jo aikalaiset rukoilivat. Hekö vähentävät minua kuolemallaan? Donne oli idealisti. Itse väitän: Jokainen ihminen ON saari, enimmäkseen tavoittamaton, usein itsekeskeinen ja itserakas. Ihmiskunta ei ole manner, vaan saaristo. Epäyhtenäinen ja itsetuhoinen. Kun kellot soivat kysyn toivorikkaana: ”Kenestä häiriköstä nyt päästiin?”

Matti Hurme

Vaasa

Kommentoi