Lukijoilta: Vaasan pommitus 14.1.1940

Olin talvisodan alkaessa vasta 17-vuotias, joten minun ei tarvinnut vielä rintamalle sotimaan. Puolitoista vuotta minua vanhempi veljeni Yrjö ei myöskään vielä ollut asevelvollisuusikäinen, mutta hän toimi suojeluskuntalaisena ja sai tehtäväkseen etsiä vapaaehtoisia miehiä Vaasaan vartiointitehtäviin.

Sitten kun Vaasaan alkoi tammikuun kirkkaina päivinä kohdistua vihollisen pommitustoimintaa, oli vartiomiesten hankinta entistä nihkeämpää. Tammikuun kymmenennen päivän tienoilla oli minun vuoroni lähteä viikoksi Vaasaan sähkölaitoksen portille vartioon. Siellä täytyi seisoa kivääri selässä ympäri vuorokauden kahden tunnin vuoroja kerrallaan.

Minun Vaasassa ollessani sattui siellä kaksi pommitusta, joista toinen oli erittäin tuhoisa. Majapaikkamme suojeluskuntatalo, sijaitsi aivan ratapihan tuntumassa Vöyrinkaupungin laidalla.

Kun asema ja ratapiha olivat otollisia pommituskohteita viholliselle, putoili ratapihalle paljon pommeja. Ainakin yksi niistä teki pahoin ihmiselämää tuhoavaa jälkeä, kun se putosi rautatieläisten sirpalesuojaan ratapihan laidassa, aivan meidän majapaikkamme lähellä.

Se pommitus oli todellista esimakua sodasta ja nuorelle maalaispojalle jo melkoinen järkytys.

Odotimme pommitusten päättymistä suojeluskuntatalon kellarikerroksessa. Tunsimme jo siellä, että pommit putosivat lähelle, koska seinät tutisivat kuin korttitalossa.

Jyrinän loputtua tulimme ulos ja totesimme heti kadun toisella puolella tapahtuneen täysosuman. Näkymä oli järkyttävä ja vastaavaa minä tulin näkemään vasta vuosia myöhemmin rintamalla. Päivän mittaan selvisi, että kuolleita oli kahdeksan. Haavoittuneitakin oli, joista osa vakavasti.

Näitä arkisen työnsä parissa askaroivia siviilejä onnistui vainoojamme varsinkin talvisodan aikana surmaamaan julmalla tavalla satoja, jopa tuhansia. Vihollisen pommikoneet lensivät kuin paraatilennossa maamme pakkastaivaalla tyhjäten pommilastinsa asutuskeskuksiin. Ilmatorjuntamme oli silloin niin heikkoa ja tehotonta.

Sodan aikana eivät sanomalehdet voineet kertoa paljonkaan pommitusten tuhoista, koska vihollinen olisi saanut niistä tietoja uusien tuhotöiden suunnitteluun.

Pian sodan päätyttyä vahingoista uutisoitiin. Ilkka oli silloin vaasalainen lehti ja senkin toimitalo kärsi pahasti pommituksista.

Sodan päätyttyä vuoden 1940 maaliskuun 31. päivän lehdessä kerrotaan tuosta Vaasan tuhoisimmasta pommituksesta. Siinä luetellaan ensin erilaisia tuhoja ympäri kaupunkia ja kertomastani tapauksesta seuraavaa:

”Suurimman ihmishenkien tuhon sai aikaan täysosuma Suomalaisen suojeluskuntatalon edustalla olevaan sirpalesuojaan, jossa kuoli 8 ihmistä. Kaikkiaan kuoli tässä pommituksessa 11 henkilöä, ja vaikeasti haavoittui 7, sekä useita lievemmin.”

Edelleen lehti kertoo, kuinka lyhyen päivän hämärtyessä iltaan tarjosi Vaasa kaamean näyn. Näytti siltä kuin koko kaupunki olisi ollut yhtenä tulimerenä, kun samanaikaisesti parikymmentä taloa eri puolella Vaasaa oli liekkien vallassa. Edelleen kerrotaan, kuinka sammutustyö oli vaikeata ankaran pakkasen jäädyttäessä sammutusvälineet.

Ilkan silloinen kuvaus vastaa hyvin omia muistikuviani tuosta tuhon päivästä. Sekin päivä aiheutti paljon pohjatonta surua ja hätää silloisessa Vaasassa.

Muitakin maakuntamme paikkakuntia vihollinen pommitti ja ihmishenkiä menetettiin ainakin Seinäjoella ja Ylistarossa.

Meitä laihialaisia kosketti erityisesti eräs nuori mies, joka oli kolme-vuotiaan poikansa kanssa lähtenyt Seinäjoelle sairaalaan. Siellä he menehtyivät pommin osuessa lähelle.

Silloin ei ollut kriisityöntekijöitä, mutta aika lienee nekin haavat parantanut.

Martti Kallio

sotaveteraani

Laihia

Kommentoi