Lukijoilta: Uusioperheen lapset kokevat olevansa eriarvoisia

Monissa uusioperheissä aikaisemmista liitosta syntyneet lapset kokevat eriarvoisuuden ja hylkimisen tunteita. Etteivät isä tai äitipuolet rakasta heitä, kuten omia lapsiaan. He kokevat olevansa vähäisempiä ja huonompia.

Itse kasvoin uusiperheessä, jossa kohtaisin isäpuolten kautta alistamista ja vähättelyä. Minulle huudettiin ja minut haukuttiin. Minut pakotettiin syömään kylmää ruokaa, josta en yhtään pitänyt.

Joskus karkasin ulos ja tulin vasta illalla kotiin. Sama kylmä ruoka odotti lautasella. Se oli syötävä ennen kuin sain ottaa jääkapista voileivän tai muuta iltapalaa.

Lisäksi minua uhkailitiin väkivallalla, jos en kerännyt leluja, mennyt ulos kun käskettiin tai nukkunut omassa sängyssä öisin, kun pelotti. Joskus minua tukistettiin lujaa, huudettiin ja nimiteltiin niin, että sylki roiskui naamaan.

Pahinta oli juuri, kun aloin olla murrosikäinen.

Olin todella kiltti lapsi, joka ei tehnyt pahaa, eikä käyttänyt päihteitä. Koulun jälkeen kävin kalastelemassa ja nyrkkeilysalilla harjoittelemassa. Tein läksyt enkä lintsannut koulusta ainakaan aluksi.

Silti isäpuolen mielestä en koskaan ollut mitään, eikä minusta koskaan tulisi mitään. Minulla ei pysynyt vasara kädessä, joten en olisi kunnon mies enkä saavuttaisi koskaan arvostusta häneltä.

Tämän kaiken lisäksi biologinen isäni sairastui masennukseen. Hän kuoli muutamaa vuotta myöhemmin. Isäni ollessa heikko, isäpuolen asema perheessä vahvistui. Nyt kukaan ei kykene puolustamaan tuota poikaa.

Isäpuoli haukkui minut joka päivä. Lainasin naapurille sanomalehteä ja meinasin saada turpiini. Olin surkein olento maailmalla. Juuri henkinen väkivalta oli pahinta. Ei se lyöminen.

Lähdin pakoon kotoa heti kun peruskoulu loppui. En koskaan enää palannut asumaan kotiini.

Olin 16-vuotias. Menin kansanopistoon opiskelemaan, koska sieltä sain asunnon. En koskaan tullut toimeen isäpuolten kanssa. Tuo isäpuoli sananakin on täysin absurdi, eivätkä läheskään kaikki ansaitse moista titteliä.

Vasta vuosia myöhemmin, kun äitini oli eronnut isäpuolestani, pystyin puhumaan äidilleni ikävistä kokemuksistani. Siitä mitä olin kohdannut.

Kesti pitkään ennen kuin pystyin antamaan äidilleni anteeksi sen, että hän oli rakkauden takia sulkenut silmänsä niiltä asioilta, joita oma lapsi joutui isäpuolen vuoksi kokemaan.

Nyt olen itse uusiperheen isä ja isäpuoli. Rakastan jokaista lasta yhtä paljon, enkä varmasti toista samoja virheitä ja niitä ikäviä asioita, joita jouduin isäpuolten kautta itse kokemaan. Minulle jokainen lapsi on yksilö ja oma persoonansa, mittaamattoman arvokas, ilmeikäs ja taitava. Minulle ei mikään muu asia merkitse enempää kuin perheeni. Ilman heitä minulla ei olisi mitään. He antavat omalle elämälleni tarkoituksen ja tekevät siitä mittaamattoman arvokkaan.

Rakastakaa jokaista lasta yhtä paljon. Teitä tullaan rakastamaan, kuten olette itse rakastaneet.

Mikko Nevantakanen

Vaasa

Kommentoi