Lukijoilta: Satuterveisiä eduskunnasta

Kaukana pohjoisessa oli kaunis Järvimetsä, itsenäinen ja rauhallinen lintukoto, jossa eleli onnellinen lintuyhteisö.

Erään kerran hirmuinen punakotka tunkeutui reviirille ja rikkoi rauhan. Yhteistuumin sisukkaana parvena torjuttiin punakotkan uhittelu, ja sen jälkeen alkoi Järvimetsässä rauhan aika. Uusia pesiä rakennettiin ja suuria poikueita kuoriutui. Jokaisella oli puuhaa ja ruokaa riitti jaettavaksi kaikille.

Yhteisön siipirikot, jotka eivät kyenneet etsimään metsästä elantoa, saivat hakea linnunsiemeniä yhteisiltä lintulaudoilta – näin metsän heikoimmistakin pidettiin huolta.

Eräänä keväisenä päivänä muuttolinnut toivat kaukaa etelästä surullisia uutisia. Siellä oli nähty parvi tummia käentaskuja, jotka olivat nälissään, koska lintuheimojen reviirikiistojen takia eläminen etelässä oli hengenvaarallista.

Poikueita siellä oli runsaasti, mutta ruoka ja pesävärkit eivät riittäneet. Tämä uutinen synnytti Järvimetsässä auttamishalun, ja muuttolintujen mukana lähetettiin pesänrakennusaineita ja linnunsiemeniä.

Joka vuosi lähetettiin yhä enemmän avustuksia etelän linnuille, kunnes eräs muuttohyyppä kertoi huonoja uutisia.

Kaikki avustukset olivat menneet korruptiona etelän mustahaukan klaanille, ja käentaskut näkivät edelleen nälkää. Uutinen järkytti Järvimetsäläisiä, mutta avustustoimintaa päätettiin silti jatkaa.

Siihen aikaan punasiivet ja vihersiepot olivat lisääntyneet Järvimetsässä, vaikka heidän luonnollinen elinympäristö olikin kaupungeissa, jonka puistoista ja terassien pöydiltä löysivät helposti pullaa ja leivänmuruja.

Vihersiepot ja punasiivet olivat suvaitsevaisia, liberaaleja citylintuja, niitä yliopistokampuksen radikaalivisertäjiä. Vihersiepot yhdessä punasiipien ja punataskujen kanssa ehdottivat, että muuttolinnut voisivat kutsua köyhiä etelän käentaskuja turvaan tänne Järvimetsään. Meillä on tilaa, liversivät citylinnut unelmoiden.

Niinpä etelän käentaskuja alkoi virrata auroittain pohjolan lintukotoon ja saivat kunniavieraan vastaanoton.

Useita vuosia käentaskuja saapui enemmän ja enemmän, kunnes Järvimetsän oma kasvatti, viisas ahopöllö alkoi kyseenalaistaa toimintaa.

Ahopöllö kertoi, mitä ongelmia vieraslajien massamuutto voi tehdä metsän ekosysteemille. Lisäksi käentaskut eivät kotoutuneet Järvimetsään, vaan hakevat edelleen lintulaudoilta ruokansa, eivätkä etsi sitä itse, kuten muut kantalinnut, selitti ahopöllö.

Tuli myös ilmi, että jotkut käentaskut olivat käyneet munimassa toisten pesiin ja kertoivat sen kuuluvan heidän kulttuuriinsa. Ahopöllön puheet julistettiin kuitenkin huuhaaksi, ja häntä kiellettiin huhuilemasta asiasta enempää.

Vähitellen Järvimetsän entinen, tasapainoinen ekosysteemi alkoi järkkyä vieraslajien valtavasta määrästä.

Metsän eri osiin pesiytyi käentaskujen ghettoja, jonka korkeimman puun latvassa kukkui jokin imaamikäki monta kertaa päivässä. Koko ghetto oli kuin reviiritaistelun jäljiltä. Sinne ei Järvimetsän peruskottaraisella ollut enää asiaa.

Nokan koputus ja tyytymättömyys alkoi edelleen lisääntyä Järvimetsässä, ja ahopöllö sai paljon tukea peruskottaraisilta ja muilta alkuperäisasukeilta.

Ahopöllön suosion raju kasvu sai aikaan paniikin punavihreässä lintuparvessa. Niinpä punataskut, punasiivet ja vihersiepot yhdessä peltohyyppien ja rantafogelien kanssa perustivat siipitoverien enemmistöneuvoston ja hiljensivät ahopöllön kannattajien järjen äänet.

Kaikista varoituksista huolimatta siipitovereitten neuvosto päätti lisätä käentaskujen metsäänmuuttoa ja kohdisti katseensa etelän avustuslentoihin. Niinpä Järvimetsän alkuperäisasukit ja siipirikot jätettiin heitteille, ja heidän elintasonsa laski.

Joidenkin Järvimetsän alkuperäisasukkaiden murheellinen sydän sykki vanhalle, hyvälle ajalle, ja he toivoivat viisauden sanojen kaikuvan joskus niin kauniissa metsässämme. Usko tulevaisuuteen oli vielä jäljellä.

Onneksi tämä oli vain satu, eikä todellisuutta?

perussuomalaisten kansanedustaja Vaasasta

Kommentoi