Lukijoilta: Pakkoruotsi ei kuulu tähän aikaan

Kansanedustaja Anders Norrback moitti Pohjalaisen pääkirjoitusta (7.8). Mielestäni Pohjalainen tarttui olennaisimpaan mahdolliseen asiaan ruotsin kielen osalta: nimittäin kotimaisten kielten kohtaamiseen (tai sen puutteeseen) arjessa.

Asian tekee erittäin mielenkiintoiseksi se seikka, että edes vahvasti kaksikielisessä Vaasassa ei ole pystytty tai haluttu luoda riittävästi kaksikielisiä instituutioita. Tätä se olisi tarvinnut voidakseen esiintyä näyttävästi johtavimpana kaksikielisenä kaupunkina Suomessa. Päinvastoin, viime vuosikymmenten aikana kumpikin kieliryhmä on vetäytynyt enemmän erillisiin yksiköihinsä (Taxellin malli) mm. koulu- ja korkeakoulumaailmassa. Nyt sitten yritetään kirjavin erityisratkaisuin paikkailla tätä onnetonta tilannetta.

Kielikysymystä on Suomessa viety eteenpäin tähän asti vähemmistön näkökulma edellä. Mielestäni olisi jo aika ottaa huomioon myös se, millaista kieliohjelmaa enemmistö tarvitsee.

Se, että Suomessa on kaksi kansalliskieltä, on aina jättänyt avoimeksi sen, miten tästä käytännössä huolehditaan. Asiasta säädetään perustuslakia alemmin säädöksin. Vasta peruskoulun tultua ruotsi tuli pakolliseksi koko ikäluokalle.

Ruotsin pakollisuus yo-kirjoituksessa poistettiin 2005. Samassa yhteydessä tuli mahdolliseksi päästä ylioppilaaksi kirjoittamatta yhtäkään maailmankieltä. Riittää kun äidinkielen lisäksi kirjoittaa vapaaehtoisena valintana vaikkapa B-ruotsin tai B-suomen! Tämä tarkoittaa, että ”toiset kotimaiset kielet” on käytännössä jo nyt rinnastettu maailmankieliin.

Vuoden 2005 yo-tutkinnon keskeisin muutos ei koskenut toista kotimaista kieltä vaan vanhan reaalin (jossa viisi ainekokonaisuutta) jakamista 11 itsenäiseen tutkintoon. Näin tehtiin, jotta ylioppilastutkinnon tuloksia voitaisiin käyttää suoraan yliopistoon pääsyn kriteerinä. Yleissivistyksen näkökulmasta on hämmästyttävää, että uudessakin yo-tutkinnossa riittää, että läpäisee vain neljä ainetta.

Vähentyneeseen ruotsin kirjoittamiseen yo-tutkinnossa ei ole siis johtanut sen vapaaehtoisuus, vaan etenkin muut muutokset, joita yo-tutkintoon tehtiin. Päästäkseen opiskelemaan esim. fysiikkaa on tietysti tärkeintä, että pystyy osoittamaan osaavansa fysiikkaa. Toisen kotimaisen kielen ehtii oppia myöhemminkin, sillä ”kielisilta’” toimii molempiin suuntiin.

Mahdollisuus kirjoittaa ”toinen kotimainen kieli” hyvin arvosanoin suosii kaksikielisiä opiskelijoita ikäluokan muihin opiskelijoihin verrattuna. Se suosii erityisesti ruotsinkielisiä, joilla on suomen taidon tukenaan maan suuren enemmistön kieli. Vastaavaa etua opiskelijat eivät voi saada suomenkielisillä alueilla ruotsin kieleen päin yo-tutkinnossa.

Pakkoruotsia on mielestäni välttämätöntä tarkastella koko ikäluokan tason kysymyksenä. Tässä Suomi jakautuu alueellisesti vahvasti kahteen osaan. Se pitäisi tunnustaa lähtökohdaksi ja näin ollen tavoitella opetuksessa/tutkinnoissa alueellisia ratkaisuja. Kaikki eivät ole kielineroja. Jos edes yksi muu kuin äidinkieli pitäisi osoittaa osaavansa yo-tutkinnossa hyvin, onko sen syytä olla toinen kotimainen kieli? Mielestäni ei. Tältä osin yo-tutkinnon nykyinen kieliratkaisu on käsittämätön.

On mielestäni lapsellista rinnastaa pakkoruotsia matematiikkaan tai luonnontieteisiin. Puhtaasti suomenkielisillä alueilla ruotsin opiskelun ja yo-tutkinnon pakko on vahvasti liioiteltu velvollisuus. Näin myös kansan enemmistö ajattelee. Yhtä hyvin kuin ruotsi on silta vaikkapa saksan ja englannin kieliin, toimii yhtälö myös toisin päin.

Ne, jotka joskus elämässään haluavat virkamiehiksi omaavat jo entuudestaan taidot opetella uusia kieliä, myös ruotsia – jos ovat ylipäätään lukion läpäisseet. Kieli on kommunikaation väline, mutta se ei korvaa asiaosaamista.

Marjatta Vehkaoja

Vaasa/Helsinki

Kommentoi