Lukijoilta: Koko elämä on ohikiitävässä hetkessä

Keskustelu kahdeksankymmentä vuotta maailman polkuja tallanneen kanssa on piirtynyt mieleeni. Puhuimme iän karttumisesta.

Hän luonnehti vanhenemista yhdellä sanalla. Se sana oli luopuminen.

– Koko ajan joutuu luopumaan jostain, ja se, jos mikä, on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta on luopua läheisistä ikätovereista, kun sairastunut ei enää jaksa. Asioista, joita ei enää pysty tekemään, unesta, kun ei vaan nukuta, terveydestä.

Puheenvuoro aiheutti minussa valtavan vastareaktion. Ei kai nyt sentään noin yksiselitteisen masentavasta asiasta vanhuudessa ole kyse.

Yltiöpositiviisena intin, eikö vanhenemisessa ollut nähtävissä mitään hyvää? Mitä tulee luopumisen tilalle, toki nyt jotain.

Yhdeksännelläkymmenennellä oleva juttukumppanini mietti tovin. Nosti varovaisesti kahvikuppiaan huulilleen, siemaisi.

– Aikaa varmaankin.

Oi. Aikaa! Ruuhkavuosissa elävälle aika on kultaa. Ylimääräistä aikaa kun ei juuri liikene. Elämä rullaa eteenpäin kuin juna, jonka alle meinaa radalle liiaksi kummeksumaan jäänyt jäädä.

Mutta kohtuus kaikessa. Ehkä vapaa-aika menettääkin kullanhohtoisuutensa, jos sitä on liikaa? Onko tässäkin kyse samasta asiasta kuin siinä vitsissä, jossa aikainen nukkumaanmeno, kotona pysyminen ja bilettömyys eli nuoruuden rangaistukset ovat muuttuneet aikuisuuden tavoitteiksi?

En ehdi pohtia ajankäytön kummallisuuksia loppuun saakka, kun seuraava lause jo jysähtää korviini:

– Elämä on loppujen lopuksi jatkuvaa luopumista, alusta asti, hymyilee juttuseuralaiseni. Lempeä hymy lieventää karua lausetta.

Niin, niin kai se on, huokaan. Jokainen siirtymä ja muutos on luopumista. Mutta jokainen luopuminen tuo myös uutta, väitän. Kun lapsi aikuistuu ja ottaa askeleensa kohti omaa aikuista tulevaisuuttaan, hän luopuu ohjailtavuudestaan ja sitä kautta turvallisuudestaan. Sellaisesta turvallisuudesta, jossa joku toinen tekee päätökset, sillä aikuisuuteen kuuluu uskaltaa tehdä päätökset itse. Mutta päätösvastuun kanssa käsi kädessä käy myös valta. Valta tehdä päätöksiä.

Elämä on kuolemista, lauloi Juicekin. Sitäkö Juice tarkoitti, luopumista, muutoksia? Kiertyykö ihmisen kehrä vanhuudessa takaisin tilaan, jossa päätösvalta on jollain toisella? Onhan viimeisin, mistä kukaan haluaa luopua, itsemääräämisoikeus.

– Elämä on luopumista, aivan kuten kevät luopuu kukkeudestaan kesän tulla ja talvi tuhoaa syksyn. Elämä on silti kaunis ja kummallinen kudelma valoa ja varjoa. Se on uskomaton mahdollisuus oppia ja iloita, se on haikea ja kamalakin. Elä, ystäväni, se niin hyvin kuin taidat, viisas vanha nainen sanoo ja halaa minua lyhyen ohikiitävän hetken.

Ja silloin sen tajuan. Siitähän tässä koko elämässä on kyse: Ohikiitävistä hetkistä, menneistä jo luovutetuista, tulevista tietämättömistä. Eletään ne hyvin.

Susanna Pajakko

Kommentoi