Lukijoilta: Kehitysrajoitteiset lapset kokevat syrjintää

Vaikeasti kehitysrajoitteinen Aksu ei puhu. Hän ilmaisee itsensä itkien ja nauraen, mutta ei voi muodostaa puhetta.

Päiväkodissa Aksu istuu pyörätuolissa ja katsoo miten muut lapset osaavat ja voivat tehdä kaikkea sellaista mitä Aksu ei vammansa takia voi tehdä. Aksua ei kutsuta muiden lasten syntymäpäiville. Eivätkä lapset kysy Aksun mielipidettä mistään. Muille lapsille Aksu on lakannut olemasta lapsi, ihminen.

Päiväkodissa Aksu tarvitsee oman hoitajan. Aksulle on määrätty henkilökohtainen kuntoutussuunnitelma, kuten rentouttavaa hierontaa ja puheterapiaa. Kuntoutus tapahtuu useimmiten silloin, kun muut lapset ovat leikkimässä pihalla ja toimenpiteet eristävät Aksun heistä.

Toisinaan Aksu viettää viikonloppuja asumisyksikössä, jotta hänen vanhempansa saavat vapaata aikaa. Asumisyksikössä Aksun sormet paleltuivat eräänä tammikuisena iltapäivänä. Aksu ei osannut sanoa, että hänen on kylmä.

Paleltumat olivat vakavat ja Aksu itki kaksi vuorokautta kipua. Kaikki tämä siksi, ettei Aksu puhu.

Tiedän, että Aksun kaltaisia on monia. Useat vanhemmat opettavat lapsiaan välttelemään heitä. Tämä vältteleminen perustellaan sillä, ettei kehitysrajoitteinen lapsi puhu ja sillä roikkuu kuola suupielestä.

Tuntuukin, että ihmisinä pidetään vain niitä, jotka ovat kuten kaikki muutkin. Silti näen Aksussa saman kauneuden ja lempeyden, saman herkkyyden kuin kaikissa muissakin lapsissa. Unelmat,ilot,surut ja pettymykset.

En silti voi itselleni mitään. Pala nousee kurkkuun kun silitän hänen vaaleita hiuksiaan, ja kun sormenpäät tapaavat Aksun herkät, hieman surumieliset, kosteat silmäkulmat.

Tiedän, ettei Aksu kaipaa sääliä. Mietin lähinnä kaikkea sitä, mistä hän jää paitsi, kun ei voi leikkiä kuten muut.

Vai jääkö hän sittenkään paitsi mistään? Kenties hän mielikuvissaan leikkii kirkonrottaa, rosvoa ja poliisia, kuten kuka tahansa lapsi. Kenties hänen maailmansa on paljon idearikkaampi kuin voin kuvitellakaan.

Jotenkin näen Aksussa kaiken sen, mitä olen pitänyt itsestäänselvyytenä. Omat vikani kasvattajana, mukavuudenhaluisena ihmisenä, joka ei ole osannut pitää lasten oppimia asioita pieninä ihmeinä, jollaisia ne ovat, ainutkertaisia elämyksiä, jotka voi menettää jos niitä ei ole juuri sillä hetkellä mukana todistamassa. Kuten konttaaminen, ensiaskeleet, ensimmäinen sana.

Anteeksi Aksu. Minun ei pitänyt kirjoittaa sinusta säälivästi. Minun piti kirjoittaa siitä, miten upea ja ainutlaatuinen poika olet. Ja miten upeita olette kaikki te, jotka ette vammanne takia kykene juoksemaan tai puhumaan.

Mikko Nevantakanen

Vaasa

Kommentoi