Lukijoilta: Itä-Karjalan siviilioikeuksien pöytäkirjoista selvitystä Stalinin vainoihin

Itä-Karjalan sotilashallinnon sotatuomari Paavo Alkio (1902–1983) huolehti tunnontarkasti siitä, että lähdön koittaessa Äänislinnasta otettiin mukaan miehitysalueen siviililainkäytön asiakirjat eli sovinto-oikeuksien ja ylioikeuden pöytäkirjat. Sodan jälkeen, toimiessaan Helsingissä sotilashallinnon selvittelyelimen sotatuomarina, Alkio järjesti asiakirjat arkistokuntoon ja luovutti ne Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorille Veli Merikoskelle.

Merikoski piilotti aineiston kahdeksi vuodeksi ja toimitti sen 1947 sota-arkistoon (nykyisin osa kansallisarkistoa). Siellä se on lähes käyttämättömänä.

Alkio piti tutkimuksen kannalta tärkeänä, että Itä-Karjalan oikeudenhoidon asiakirjat säilyisivät. Päiväkirjan mukaan niistä kävi ilmi se suunnaton kurjuus ja oikeudettomuus, joka bolsevismin myötä oli kohdannut Karjalan rahvasta ja herättänyt niin monessa suomalaisessa auttamishalun. Vuokkiniemen julistuksen sanat ”meidän osamme on ollut ristiinnaulitun kansan kohtalo” eivät olleet perusteettomia.

Oikeudenkäynti sovintotuomarin edessä oli tuomarivetoista ja suullis-pöytäkirjallista. Menettely perustui ranskalaiseen esikuvaan rauhantuomarista (jugde de paix).

Merikoski oli ranskalaisen oikeudenkäyntijärjestyksen tuntija. Hän laati Itä-Karjalan miehitysaikaisiin oloihin sovelluksen, jonka ylipäällikkö käskyllään vahvisti noudatettavaksi.

Näyttäisi siltä, että kantajina oli usein naisia. Asiaansa tuomarille esittäessään he tekivät selkoa puolisonsa katoamisesta tielle tietymättömälle.

”Kurjuus ja oikeudettomuus” tulevat oikeudenkäynneissä monella tavoin esiin.

Toimittaja Unto Hämäläisen ehdotus vainojen tutkimisesta on kannatettava ajatus. Samalla selvitettäneen, mikä merkitys Itä-Karjalan ylioikeuden ja sovintotuomareiden asiakirjoilla on vainojen tutkimukselle.

Erkki Rintala

Vaasa

Kommentoi