Lukijoilta: Elämänkatsomustieto pakolliseksi oppiaineeksi

Nykyisin hallitsevin arvo on raha. Ihmiset ovat tuottajia ja kuluttajia. Ylivoimaisesti kiinnostavin asia on muiden palkka. Ihmisarvo, lähimmäisyys, rehellisyys ja avuliaisuus ovat katoamassa.

Eettisiä ja moraalisia periaatteita ei tunneta. Siksi ehdotan uskonnon opettamisen laajentamista kaikille suunnattavaan elämänkatsomustietoon. Se kattaisi laajasti uskontojen lisäksi erilaisia ihmisenä olemisen kulttuuri – ilmentymiä globaalisena tiedostamisena ihmisen tarinasta. Olemme kaikki lajitovereita. Tällainen pohdinta - ja keskusteluaine tarjoaisi oppilaalle rakennuseväät oman maailmankatsomuksen muodostamiselle ja identiteetin kehitykselle.

Nykyinen niukka uskonnonopetus ei parhaimmillaankaan riitä. Tunteja jaettaessa opettajat ottavat vaikka kuvista tai historiaa, mutta eivät uskontoa. Itselleni aikoinaan kuvista opettivat englannin, maantiedon ja liikunnanopettajat aineesta mitään tietämättä.

Uskontoa hanttiaineena pitävä reksi palkkasi peräti kahdeksi vuodeksi iäkkään nutturapäisen mummon näköisen diakonissan tähän lähetystehtävään. Se oli täyttä 0-opetusta. Kukaan ei oppinut mitään, mikä oli raivostuttavaa, sillä oppilaillahan oli oikeus saada tästäkin aineesta paras mahdollinen oppisisältö.

Tämä nainen ei tajunnut kieltäytyä opetustarjouksesta. Tunneista kului 13 minuuttia kuulusteluun ja uusi läksykappale luettiin läpi ja pantiin kirjat pois. Loput 30 minuuttia yksi oppilas luki luokan edessä ääneen Anne Frankin päiväkirjaa joka tunti.

Kysymysnäyte: ”Kuka Jeesuksen opetuslapsi oli se, josta meille tulee aina paha mieli, kun me kuullaan sen nimi?” Ennen tarkastajan tuloa ope kysyi luokalta, mikä olisi helpoin läksy. Jotain ehdotettiin. Itse hän sanoi ”Elian” olevan vielä helpompi. Se valittiin. Sen vuoden jälkeen ope vaihtui.

Sittemmin ”opetti” lempeä pastori, joka alkajaisiksi sanoi: ”Ei teidän tarvitse mitään nelosia tai viitosia pelätä. Pitäisi olla aikamoinen pakana voidakseeen antaa alle seitsemän.” Todellakin.

Tämä johti täydelliseen passiivisuuteen. Koskaan liituun tarttumatta hän istui polvi toisen päällä tummassa puvussa pöydän takana. Kysyttyään hän katsoi hetken eteenpäin, sitten vasemmalle, sitten oikealle. Kukaan ei viitannut. Sitten hän itse lauhkeasti vastasi: ”Noh, sehän on tietenkin . . .”

Uskontokin kyllä kiinnostaisi oppilaita, jos heillä olisi pätevä opettaja, jonka johdolla olisi pohdittu hyvän ja pahan olemusta, moraalisia ja eettisiä kysymyksiä, rakkauden monimuotoisuutta ja elämän arvoitusta. Ulkoluvun sijaan aitoa omaksumista.

Oppikoulua edeltäneen neljän kansakouluvuoden tunneilla opet kertoivat Raamatun tarinoita. Kaikkihan ne oppivat. Muistan itse, kuinka minua häiritsi kertovan naisopen kyynelehtiminen.

Myöhemmin velvoitinkin itseni lukemaan Raamatun yleissivistykseksi, mutta tänään harvat edes Mooseksen tai Joosefin nimiä tietävät. Tv-visassa lahjakas Pikku-Roope ei tiennyt, kuka on sanonut: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni.” Hän valitsi ”laupiaan saamelaisen” tuntematta ”laupiasta samarialaista”.

Elämänkatsomustieto on nykyaikaa. Se luo arvomaailman, joka synnyttää avaramielisiä, suvaitsevia ja itsenäisiä maailman kansalaisia

Matti Hurme

Vaasa

Kommentoi