Lukijoilta: Antakaa minulle se kirja

Kirjasesonki on parhaimmillaan. Kirja on hyvä lahja. Muistelmat ovat suosittuja, mutta ne ovat historian lähdeteoksina kaikkein epäluotettavimpia.

Suurmiesten itse kirjoittamat elämäntarinat ovat hyödyllisiä vain rivien välien paljastamina luonteen kuvauksina. Sivullinen kirjoittaja ei pääse alitajunnan salojen viidakkoon. Hän voi haastatella tuttuja ja koota niistä vaikutelmansa, mutta sekin on hatara keino.

Parasta on lukea sekä oma kuvaus että tutkijan analyysielämäkerta. Niilläkin päästään vain ihmiskuvauksen ”likiarvoon”.

Sama vaikeus on arkielämän kontakteissa. Kun tutustun kiinnostavaan ihmiseen, en ota hänestä ”selvää” muilta kysymällä, koska tuurista riippuen tulee kehuja tai herjoja. Pitää tuntea tyyppikin, jolta tiedustelee. Parhaimmillaankaan kukaan ei tunne kenenkään sisintä, ei edes ihminen itse.

Teen siis itse havainnot omilla aisteillani ja antenneillani vain niihin luottaen.

Ihmisen menneisyys on hänen asiansa, mutta ystävänä olen valmis kuuntelemaan ja helpottamaan hänen taakkojaan.

Kirjailija William Shakespearea pidetään maailman suurimpana ja siteeratuimpana ihmistuntijana. Hän kirjoitti syvyyspsykologiset teoksensa jo 400 vuotta sitten kuin Agricolan aikaisella suomella.

Siitä upea esimerkki on villiintyneen rahvaan omalle kannalleen kääntämä Marcus Antoniuksen puhe murhatun Julius Caesarin ruumiin äärellä. ”Mut’ Brutus vallanahnaaks sanoo häntä ja totisesti, Marcus Brutus, hän on kunnon mies...”

Luotettavalta historioitsijalta Herman Lindqvistiltä on ilmestynyt Mannerheim-elämäkerta (550 s.). Teksti on hyvää ja asiat kohdallaan, mutta mitään uutta ei ilmene. Miksi se on julkaistu?

Ansiona on useiden romanssien mainitseminen. Ne lopettanevat nykysuomalaisten niin rakastamat homoväitteet tästä kohteesta.

Stalin (400 s.) ja Rommel (600 s.) ovat tutkimuksia. Kaarlo Kangasniemi (250 s.) kertoo liian rehellisenä 100 sivua sensuroituna urheilumaailmasta. Hyvä kirja, mutta ulkopuolinen kirjoittaja käyttää minä-muotoa liian rempseästi. Kallen vaatimaton ja asiallinen persoona muuttuu ärsyttäväksi.

Nuori kiitetty historioitsija Teemu Keskisarja on kirjoittanut marsalkan lapsuudesta ja nuoruudesta, lisäksi Aleksis Kivestä. Hänellä on persoonallinen kielitaju.

Juha Miedosta on julkaistu mieto synttärikirja (200 s.), mutta Raija Orasen romaanimuotoinen ”Manu” (250 s.) on hohtava helmi.

Vesa-Matti Loirin kirjan 700 sivua päihittävät kaikki edelliset. Siinä on puolet liikaa. Sitä on kaupallisesti pyritty houkuttelemaan useilla ”kaatokuvauksilla”. Varsinaista substanssia siinä ei ole riittävästi.

Kirja on ikävystyttävä huolimatta siitä, että Jari Tervo on hyvä kirjailija.

Kirjailijamestari sir Walter Scott makasi kuolinvuoteellaan. Hän sanoi: ”Antakaa minulle kirja.” Ilmaus ”the book” tarkoitti määrättyä kirjaa. Suomeksi vaikka ”Se kirja”. Erityinen kirja.

Huone oli täynnä kirjoja ja ihmetellen kysyttiin, mikä kirja olisi kyseessä. Mestari vastasi: ”On vain yksi kirja. Pyhä Raamattu.”

Matti Hurme

Vaasa

Kommentoi