Liian kaunis häpeemään

KOLUMNI

Muutamia kuukausia sitten kirjoitin tällä palstalla kunniasta tai pikemminkin sen puutteesta ajassamme. Tänään tarkastelen kunnian vastakohtaa eli häpeää ja sen katoamista länsimaisen kulttuurin käsitevarastosta.

 

Aloitetaan teorialla.

Claude Levi-Strauss oli ranskalainen filosofi ja antropologi, joka loi maineensa 1930-luvulla Amazonin alueelle suorittamiensa tutkimusmatkojen myötä.

Perehtyessään kyseisen alueen heimoyhteisöihin Levi-Strauss havaitsi niiden usein hahmottavan todellisuutta toisilleen vastakkaisten luokkien eli niin sanottujen binaaristen vastakohtaparien kautta. Esimerkkinä vastakohtapareista voidaan mainita vaikkapa länsi ja itä, hyvä ja paha, poika ja tyttö tai päivä ja yö.

Binaariset vastakohtaparit tapana ymmärtää todellisuutta ja asemoida itsensä olevaiseen eivät ole Amazonin heimojen yksinoikeus, vaan kyse on yleismaailmallisesta ominaisuudesta. Sen kautta voimme tarkastella myös omaa yhteiskuntaamme. Esimerkiksi kunnian ja häpeän käsiteparin kautta.

Ei liene yllätys, että nykypäivänä niin sanotut ”tiedostavat” ja ”valveutuneet” piirit pitävät Levi-Straussin kuvaamaa jaottelua vanhanaikaisena. Onhan se hivenen sitäkin.

Mutta binaarisilla vastakohtapareilla on ansionsa. Niiden avulla ihminen kykenee asemoimaan itsensä universumiin edes jollain tapaa. Se on sama juttu kuin suunnistuksessa. Jos et ylipäätään tiedä missä olet, harvemmin pääset mihinkään, vaikka kuinka mieli tekisi.

Kaikkinaisella arvojen, luokittelujen ja rajapylväiden romuttamisella länsimainen ihminen on saanut osakseen oikeastaan vain käsiin räjähtävät mielenterveysongelmat, perustaltaan mätänevän yhteiskuntajärjestyksen ja muiden kulttuurien osoittaman halveksunnan.

Nykyään jokaista ja kaikkea pitäisi kunnioittaa ”omana itsenään”.

Anteeksi vaan, mutta miksi ihmeessä? Onko maailmassa mitään häilyvämpää tai epävakaampaa kuin häveliäisyyden tai pyrkimyksen kahleista vapautettu ”oma itse”?

Näköhavainnon syntymiseksi ei riitä pelkkä valo, vaan varsinaisesti nähtävä kuva muodostuu vasta varjojen myötä. Näin eräs optikko on asian minulle selvittänyt, mikäli sen oikein ymmärsin.

Ehkä on niin, että myös käsitemaailman vastakohdat voivat lopulta olla olemassa ainoastaan toistensa heijastumina. Ensimmäisen hävittäminen tekee toisestakin merkityksettömän.

Kunnia ja häpeä ovat molemmat jotain sellaista, joka yksilön pitäisi ansaita tavalla tai toisella tekojensa tai ominaisuuksiensa kautta. Sen vuoksi on hämmästyttävää, millainen vastavuoroisten loukkaantujien ja anteeksipyyntöä vaativien marinakerho kunniattomasta ja häpeättömästä yhteiskunnastamme on muodostunut.

Tai ei se oikeastaan ole kummallista, sillä mehän olemme täällä nykyään ainoastaan ”omana itsenämme”.

Suomipojan kunnia jäi jo kadonneelle vuosituhannelle ja Suomitytön häpeän vei Kaija Koo viimeistään Syksyn sävelessä 2011: ”Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tarvi lupaa mihinkään. Oot liian kaunis häpeemään”.

Siinä niitä on. Binaarisia vastakohtapareja.

Harri V. Hietikko

Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija

Kommentoi