Kamalaa lasten kasvatusta

Kamala kasvatus oli otsikkona eräälle tärkeimmistä radio-ohjelmista viime aikoina. Olen valmistunut ammattiin, jossa ihan Tasavallan presidentti edellytti kykyä kouluttaa ja kasvattaa nuoria, jotka kansakunta meille luottaa. Älkää nyt kuvitelko, että aion puhua korokkeelta ja kaikkitietävänä eksperttinä lytätä kasvatuksessa näennäisesti epäonnistuneet. Aion vain kertoa, mitä näinä päivinä näen.

Yhä useammin saa kuulla, että lapsia pidetään tasavertaisina kavereina, joita vanhemmilla ei ole kykyä tai rohkeutta kasvattaa. Puhutaan lapsityranneista ihan kuin olisi luonnollista, että arjen uuvuttamia vanhempia saa pomottaa. Vähemmän kuulee vanhaa viisautta, jonka mukaan vanhempien päätehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä ja opettaa kestämään niitä. Siten on helpompi jatkossa ottaa vastaan ulkomaailman haasteet.

En muista puistattavampaa kasvatusohjelmaa kuin ruotsalainen hemmottelukilpailu, jossa vanhemmat rehentelivät julkisesti paljonko heidän toimeton kullannuppunsa saa rahaa palamaan ja paljonko aikaa hänen passaamiseensa päivittäin kuluu. Ei tainnut käydä mielessä kuinka onnettoman tulevaisuuden nämä paapojat lapsilleen luovat. Köynnöskasvi tarvitsee tukea koko ikänsä.

Muutamia perusasioita soisi yhä kunnioitettavan. Ovea ei ole pakko päästää toisen silmille. Minun ei ole pakko olla ensimmäinen. Lakkia ei miespuolinen henkilö pidä päässä sisällä, ei etenkään syödessään.

Sodan jälkeinen niukkuus opetti kunnioittamaan ruokaa. Nyt sitä tuhlataan jätteisiin, vaikka jokainen voisi ottaa vain tarvitsemansa määrän. Moni oppilas ottaisi mieluusti enemmän, muttei saa. Samaan aikaan toinen laittaa puolet omastaan sianruokaan. Rohkea aikuinen voisi ratkaista ongelman.

Koti muistuttaa usein hampurilaisravintolaa - tullaan ja mennään kukin erikseen. Kodin turvantunne edellyttäisi edes yhtä yhteistä rauhallista hetkeä, jonka aikana voisi vaihtaa kuulumiset. Ongelma on skandinaavinen. Euroopan monessa sivistysvaltiossa ateriakulttuuri on vielä arvossaan.

Sain sytykkeen tähän kirjoitukseen, kun matkustin junalla perjantai-iltana Helsingistä Vaasaan. Toijalassa vaunuun pelmahti viitisentoista rippikouluikäistä nuorta noin 30-vuotiaan naisen johdolla. Hän ei tuntenut tarvetta - tai rohjennut - puuttua laumansa käytökseen. Eväät syöntiin pipot päässä ja kaikki kilpailivat älypuhelintensa musiikkiesitysten omituisuudella. Kaiken kakofonian keskellä pomo yritti parhaansa mukaan olla yksi näistä.

Vaununvaihto Tampereella vei ojasta allikkoon. Nyt oli osasto puolillaan äänekkäästi pohojalaasella rehenteleviä, juuri mopoiästä selvinneitä peräkamaripoikia. "Ruattinlaivan pöhönäs" ei suusta irronnut yhtään käsitettä navan yläpuolelta. Minun paikkalippuni mukaisella penkillä lojui pari lappilaista tyttöä pelkissä trikoissa. Nämä arviolta 15-vuotiaat neidot eivät suvainneet väistyä, mutta kailottivat kännykkään koko vaunun kuultavaksi: V..u älä usko sitä horoo, se on ihan ADHD. Emmä mittää oo tehny, älä vastaa sille... jne. Tätä noin puoli tuntia. Olipa lapsilta puhetta.

Olihan minulla vain huono tuuri?

Kalle Lanamäki

Vaasa