Vuoden vaihtuessa

Tätä kirjoittaessani on mieleenpainuva päivämäärä, 12.12.12. Aivan tarkoituksellisesti kävin allekirjoittamassa talotoimen päätösluettelot juuri tänään, siitä pienestä ilosta, että sain kirjoittaa tuon numerosarjan päiväykseksi.

Seuraavat vastaavat lukusarjat toki ovat jo ensi vuoden tammi-, maalis-, touko-, heinä- ja elokuun viimeisinä päivinä.

Sitten tämä huvitus joksikin aikaa loppuu.

Tämä vuosi on ollut jälleen vaiheikas niin henkilökohtaisesti kuin yleisestikin. Vuosi sitten kirjoitin euro-kriisistä: viittasin Aisopoksen satuun heinäsirkasta ja muurahaisista. Heinäsirkka jatkaa yhä soitteluaan, mutta muurahaiset alkavat olla jo melkoisen ärtyneitä viuluniekan toimiin. Ehkä ensi vuosi tuo ratkaisun, mutta millaisen?

Varmasti meistä monen vuoteen on mahtunut paitsi isoja iloja, myös suuria suruja, samoin yhtä lailla ilahtumisia oikeamielisten ihmisten rehtiydestä kuin kummastusta pahantahtoisten ihmisten epärehellisyydestä.

Oikeastaan koko elämän kirjo, syntymästä kuolemaan, on ainakin omassa suvussani osunut tämän vuoden varrelle.

Asiat myös saavat oikeat mittasuhteet, kun ymmärtää, miten vähän me loppujenlopuksi pystymme siihen vaikuttamaan, miten ja milloin täältä lähdemme.

Joskus esimerkiksi on tärkeää käyttää liikenevä vapaa-aika talkootyöhön muitten hyväksi, joskus ehkä kannattaa antaa hieman aikaa myös läheisilleen.

Tänä vuonna lumi peitti maan jo joulukuun alkupäivinä, valaisi mustan, kaiken valon imeneen pimeyden ja tarjosi heijastuspinnan erilaisille ulko- ja jouluvaloille, niin hillityille tuikuille kuin amerikkalaistyylisiksi koetuille valoviritelmille.

Edustaessani Vaasan Teknillistä Seuraa yliopiston tekniikan opiskelijoiden vuosijuhlassa sain onnittelupuheeni myötä osakseni tavanomaisia teekkarihenkisiä kysymyksiä, joista hieman jäin kaipaamaan juhlaväeltä tarkkaavaisuutta kuunnella vastausta.

Koska sininen ei heille kelvannut lempivärikseni, päätin hämmentää pakkaa vastaamalla "valkoinen". Porukka totesi vastaukseni isänmaalliseksi, mitä se toki oli myös, mutta sisälsi myös pienen jipon, joka jäi kysyjiltä huomaamatta: valkoinen ei ole väri, kuten ei mustakaan.

Perusteluna tälle pidetään väriopissa sitä, että valkoinen heijastaa kaikki värit, kun taas musta imee ne itseensä.

Näin vuoden vaihteessa tämän väriopillisen perusajatuksen huomaa ulkona liikkuessaan: mustiin pukeutuneet ihmiset mustassa pimeydessä ilman heijastimia kohtaloaan uhmaten erottuvat valkeaa lumipeitettä vasten sentään jonkin verran paremmin kuin kaiken valonkin itseensä imevässä marraskuisessa tihkusateisessa pimeydessä.

Olenkin pitkään kummastellut, miksi tuota loistavaa kotimaista keksintöä, heijastinta, ei ole saatu ujutettua esimerkiksi Keski-Euroopan markkinoille, siellä kun pikkukylien raitteja eivät edes katuvalot aina valaise, ja silti ihmiset onneensa luottaen ja mustaan pimeyteen sulautuneina kulkevat ilman minkäänlaista heijastavaa ominaisuutta vaatteissaan.

Ehkä sikäläiset autoilijat sitten ovat tottuneet varomaan kanssakulkijoitaan, tai jalankulkijat ovat tottuneita loikkaamaan turvaan auton valokiilan lähestyessä, mutta oudoksuttaa tuo silti.

Johanna Ahopelto

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä