Vaasan veri ei vapise...

Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu. Värssy, joka ilahduttaa tällaisen Kauhavalla syntyneen vaasalaisen mieltä, mutta pani tämän kolumnin luvattuani myös ajattelemaan, mitä se vaasalaisuus oikein on. Sallittu merkkimäärä rajoitti pohdinnan tällä erää kahteen päällimmäisenä mieleen juolahtaneeseen näkökulmaan, joita muualta muuttaneet usein toistelevat: Vaasassa tuulee aina, eikä siellä ole ketään kesäisin.


Vaasa itsessäänhän on kaupunki, joka on sujuvasti ja nopeastikin kaikkien liikenneyhteyksien päässä, mutta lyhytnäköiset muupaikkakuntalaiset tahtovat toisinaan väittää, että nimenomaan päässä eikä oikein minkään varrella. Totta onkin, ettei tänne ehkä helposti eksy ohi kulkiessa, täytyy tulla asiakseen. Ja kannattaakin tulla, mielellään jäädäkseen.

Vaasa on nykyisin asukasluvultaan Suomen kuudenneksitoista suurin kaupunki oltuaan 1900-luvunalkuvuosikymmenet viides Helsingin, Turun, Tampereen ja Viipurin jälkeen. Ihan helposti tuota tilastosijoitusta ei takaisin saada, ellei sitten kuntaliitoksin lyödä yhteen koko entistä lääniä? Pinta-alaahan meillä riittäisi omastakin takaa vaikka kymmenkertaista väkilukua varten, onhan Vaasa Helsingin suuruinen kaupunki - siltä pinta-alaltaan. Mutta vaasalaisena täytyy todeta, että tottahan nyt laatu korvaa määrän, vaikka enempi olisikin parempi.

Kun muutin Kokkolasta Vaasaan opiskelemaan puoli elinikää sitten, paikkakunnalla aikoinaan opiskellut äitini varoitti tuulesta ja kehotti pakkaamaan riittävästi lämmintä vaatetta mukaan. Muistelen lähinnä reagoineeni toteamalla, että on tässä ennenkin rannikolla asuttu. Mikään ei valmistanut siihen hyytävään kylmyyteen, joka vihmoi vastaan pitkin puistikoita. Talven tullessa reitti Palosaarelta silloiselle korkeakoululle Raastuvankadulle todella toimi ekonominalun konkreettisena karaisuna kestämään tuulta ja puhuria niin nousu- kuin laskusuhdanteissakin.

Mutta viiden kuopiolaisvuoden aikana huomasin kaipaavani jotain talvessa-savolainen talvi oli ikään kuin liian "pehmeä", jotain puuttui: ne neulanterävät meri-ilman synnyttämät jäähileet, jotka hakkaavat kasvoja ydinkeskustan kaduilla kulkiessakin. Vaasalaistunut oli paitsi tottunut tuuleen, onnistunut kehittämään kaipuun siihen.

Ensimmäisenä vaasalaisena kesätyökesänäni en voinut kuin hämmästellä sitä tyhjyyttä ja autiutta, joka kaupungissa kesälauantaina vallitsi-missä kaikki olivat? Oliko joku uusi, suuri juhlapyhä, jota ei oudon virhepainaman takia omasta kalenteristani löytynyt? Miksi kaupunki oli autioitunut kuin ydinlaskeuman jäljiltä? Aavemainen tunnelma vallitsi kesätuulen puhaltaessa yksinäistä (no, oli niitä varmaan enemmänkin) paperiroskaa pitkin Vaasanpuistikkoa.

Kyllähän sen sitten äkkiä oppi ja oivalsi: aito vaasalainen häipyy saareensa heti kun jäät lähtevät (jos vähän airolla auttaa). Ja takaisin palataan, kunhan meri ensin alkaa siinä määrin jäätyä, että kyseistä faasia voi pitää hivenen satunnaista pitkäaikaisempana.

Tämä vaasalaisuuden aste on minulta vielä saavuttamatta, itse kun näin mökittömänä kaupunkiasujana nautin merestä katselemalla sitä täältä kaupungista päin.



JOHANNA AHOPELTO

Kauppatieteidenn ja filosofian tohtori Johanna Ahopelto on vaasalainen yrittäjä