University of Guano Islands

KOLUMNI

Oli jokseenkin huolestuttavaa lukea uutinen Tutkimus- ja innovaationeuvoston esityksestä, jonka mukaan yliopistojen rahoituksen riittävyyden ja vahvuusalojen lisäresurssien varmistamiseksi on mm. tehtävä tutkijavähennyksiä. Tietääkseni kovin harva tutkija toimii valtiorahoitteisesti, eiköhän pääosa meistä ole apurahatutkijoita, jotka olemme saaneet pätkittäisen leipämme kilpailluista yksityisten säätiöiden ylläpitämistä rahoituslähteistä.

Miten yliopistolaitos tehostuisi, jos apurahatutkijat siivottaisiin pois ja näistä julkaisuista saatavat meriitit jatkossa kirjattaisiin ehkäpä ulkomaille?

Yliopistolaki määrittelee yliopiston tehtävät, joista ensimmäisenä mainitaan tutkimus: ”yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”.

Miten tutkimuksen karsiminen auttaisi tässä tehtävässä?

Seuraavaksi heräsi kysymys: koska yliopistosta tuli koulu? Sellainen, jossa opiskelijat kuvittelevat olevansa oppilaita, jotka vaativat oppilaanohjausta, henkilökohtaisia opetussuunnitelmia ja kädestä pitäen taluttamista kohti tutkintoa. Sitä tutkintoa, jonka piti olla osoitus kyvystä itsenäisesti hankkia ja soveltaa tietoa. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Ei sen kai ihan niinkään pitänyt mennä, että professoreita varoitetaan pitämästä työhuoneessaan esineitä, joilla opiskelija saattaisi ohjausta hakemaan tullessaan pahoinpidellä ohjaajansa. Jotain taisi mennä pieleen?

Entistä korkeampi koulutus entistä useammalle saattaa kuulostaa hienolta juhlapuheissa, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa. Ainakin rakenteita on muutettava vastaamaan tarvetta.

Kun suurissa massoissa on suhteessa vähemmän itseohjautuvia ja yhä enemmän tukea tarvitsevia, muuttuu yliopisto yhä koulumaisemmaksi. Lopulta yksilön oma vastuu unohtuu ja pahimmillaan päästään syyttämään omista lipsahduksista muita tai sitä parasta syntipukkia: yhteiskuntaa.

Opiskelukaverini naurahti olevansa laiska, veltto ja saamaton, kun tenttiinluku pääsi unohtumaan. Omista valinnoistaan kun on täysi-ikäisenä kannettava vastuu.

Mutta jos seuraavaksi vaaditaan vain opetusta tutkimuksen kustannuksella ja unohdetaan, että ei ole uutta luovaa opetusta ilman innovatiivista tutkimusta, kärsii lopulta koko kansakunnan kilpailukyky.

Eihän meistä kaikista ole nobelisteiksi, mutta myös sellainen tutkimus on tärkeää, jota ei voida mitata välittömästi euromääräisinä parannuksina. Aloja on monia, eikä jokaisesta ole kaikkeen, vaikka niin tuntuu akateemisen maailman kohdalla olevan muotia väittää.

Jo terve järkikin sanoo, ettei minun pituistani ihmistä kannata laittaa koripallokentälle parimetristen miesten sekaan, jalkoihinhan siinä jauhautuisi. Kukaan tuskin ehdottaisi ratkaisuksi sitä, että muut pelaajat konttaisivat ja kori laskettaisiin minun korkeudelleni, jotta 160-senttinenkin ylettyisi donkkaamaan.

Mutta kun puhutaan akateemisesta koulutuksesta, ei niin matalaa rimaa tunnu löytyvänkään, etteikö sitä tasapuolisuuden nimissä voisi vielä vähän vaatia laskettavaksi. Matkalla kohti vitsin kirjeyliopistoa, tuota otsikon University of Guano Islandsia.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on apurahatutkija ja vaasalainen yrittäjä

Kommentoi