Tuttu haju laukaisee muistoja

Taas oli tänä aamun pakko pysähtyä postilaatikolle, sulkea silmät, nostaa nenä kohti yläilmoja ja vetää sieraimet täyteen kesän tuoksuja.

Tihkutti vähän vettä, mutta siitä huolimatta erottelin tottuneesti ilmasta vastaleikatun ruohon, hennon ruusun häivähdyksen, mullan, sadepisaroiden, postilaatikon metallin ja sanomalehtipaperin tuoksut.

Vaikka talvellakin ilma tuoksuu, lumelle ja kylmälle ainakin, on kesällä tuoksuja enemmän ja lämmössä ne ovat voimakkaampia. Kaikki kukat ja kasvit tuoksuvat, kourallinen kypsiä ahomansikoita, nurmikko sateen jälkeen, hellepäivän kuumentama aurinkotuoli ja lehtimajan varjoisa hämy.

Kaupungin kuumilla kesäkaduilla on oma tuoksunsa. Se on ihan toista kuin laiskasti maalaismaisemaa halkovan tien tuoksu, vaikka molemmissa pinta on asfalttia. Myös meren ja järven rannan hajumaailmat ovat erilaiset.

Ihmisen hajumuisti on tarkka, tarkempi kuin näkö- tai kuulomuisti. Tuttu haju tai tuoksu vuosien takaa voi laukaista muistojen ja tunteiden tulvan.

Tuoksumuisti säilyy, vaikka muu muisti olisikin jo heikentynyt. Erja Rappe on väitöstutkimuksessaan todennut, että vaikka muistisairas vanhus ei enää muista omaa nimeään tai tunne läheisiään, saattaa tuttu tuoksu, esimerkiksi ruusun tai mullan haju, auttaa häntä palaamaan menneisyyteen ja saamaan yhteyden itseensä.

Totta on kuulemma, että pienen vauvan äiti tunnistaa lapsensa hajun perusteella ja lapsi äitinsä rinnan tuoksun perusteella.

Valitsemme joidenkin tutkimusten mukaan puolisomme hänen tuoksunsa perusteella, vaikka emme sitä itse tajuakaan.

Ja jos lapsi oppii yhdistämään tupakantuoksun hänelle turvalliseen aikuiseen, lapsella on riski päätyä itsekin tupakoijaksi.

Hajuilla on siis merkitystä ja vaikutusta. Hajuaistin tehtävä on myös suojella ja auttaa henkiinjäämisessä. Se muun muassa ohjaa ihmisen välttämään epämiellyttäviä ja vaarallisia hajuja, kuten pilaantunutta ruokaa ja kaasuja.

Minulla on erinomainen hajumuisti. Muistan monia ihmisiä, tapahtumia ja paikkoja hajusta. Pystyn myös haistamaan valokuvasta sen monet tuoksut.

Kun tunnistan tutun tuoksun, olen hetkessä lapsuuden kesän kuumalla rantakalliolla, mummolan kuistilla tai vanhan koulun liidunhajuisessa luokassa. Jos joskus törmään klorofyllipurukumin tuoksuun kiidän hetkessä kesään 1967. Nojailen neonvihreässä puserossani Mäkihallin kaiteeseen ja odotan, että se nuori mies, joka jauhaa "koivunlehtipurkkaa", tulisi hakemaan tanssiin.

Puhtaan, ulkona kuivatetun pyykin tuoksu on minun turvatuoksuni. Se vie minut auringonpaisteen väsyttämään kesäiltaan; äiti silittää valkeita lakanoita, minä makaan veljen kanssa naamat vastakkain pöydän alla, isän lehti rapisee ja radiosta tulee Pekka Lipposen seikkailuja.

Joskus joku haju on kateissa. Ei vain kerta kaikkiaan muista miltä joku asia tai esine tuoksuu. Kun sitten jossakin törmää samaan tuoksuun, muistaa sen heti ja osaa yhdistää oikeaan paikkaan ja aikaan.

Kesän tuoksuja kannattaa nuuskia kunnolla ja säilöä mielen sopukoihin. Sieltä ne on tarpeen tullen helppo poimia ja muistaa jotain, jonka luuli jo unohtaneensa.

Pirjo Savinainen

Kirjoittaja on toimittaja