Tutkimustöitä ja tutkimusöitä

Olen sekä ammatiltani, koulutukseltani että luonteeltani tutkija. Sinänsä onnekas olotila, kun saa tehdä mitä haluaa, ja siitä vieläpä vähän maksetaankin.

Olen myös iltavirkku ja aamutorkku, joten kirjoitustyöt tuppaavat venymään pikkutunneille, noille yön hiljaisille hetkille, aikaan, jolloin puhelin ei soi, sähköposti ei kilahtele ja ainoa lähiympäristössä kuuluva ääni on omien sormien naputus näppäimistöllä.

Etenkin nyt, kun illat ovat valoisia, tuntuu tuhlaukselta lähteä tutkimustyön äärestä kotiin jo iltakymmenen pintaan, vaikka tietääkin kyseessä olevan vain siirtymän kannettavan tietokoneen ääreen kotisohvalle. Lievää huonoa omaatuntoa toki tutkijakin kokee, kun liikuntaharrastus tuntuu joskus keskittyvän mainittuihin sormiin, mutta kun on se kuuluisa ”flow” päällä, niin kirjoitustyötä ei halua eikä kannata keskeyttää.

Ja tätä paperin määrää. Mapitin keväällä tutkimusaineistoani tarkkaan aika- ja aihejärjestykseen. Eikä ollut ihan silmänräpäyksessä tehty homma, kolmattakymmenettä täyttä mapillista aineistoa aina vuodesta 1912 tähän päivään, niin kiinnostavaa ja niin kovin pölyistä.

Mutta minä todella nautin tutkimustyöstäni näiden paperikasojeni, -pinojeni ja -röykkiöitteni keskellä. Onneksi sen mainitun kannettavan tietokoneen voi ottaa saareenkin mukaan, niin ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että menisi hyvää työskentelyaikaa hukkaan.

Yhden historiikin naputtelinkin viime kesänä pahassa flunssassa mökkisohvalla, kuumeisena kun ei voinut pihatöitäkään tehdä. Onneksi oli laukullinen aineistoa mukana, ihan sadepäivien varalta. Kaikkeen kun kannattaa aina varautua - eikä elämän pieniin vastoinkäymisiin kannata suhtautua turhan vakavasti.

Mitä sitten tutkin? Moniakin asioita, monitieteilijä kun olen.

Nyt tutkin yhdistystoimintaverkostoja, erityisesti ammatillista yhdistystoimintaa ja sen kehitystä klubien takahuoneista sosiaaliseen mediaan.

Eli tutkin koulutustaustaisen yhdistystoiminnan kehitystä voittoa tavoittelemattomissa, vapaaehtoisvoimin ylläpidetyissä verkostoissa ja sitä sosiaalista pääomaa, jota tällaisessa toiminnassa voidaan kartuttaa sekä tarkastelen sosiaalisen median luomia mahdollisuuksia ja uhkia perinteiselle yhdistystoiminnalle.

Kun sata vuotta sitten oli tärkeää kokoontua klubille kuulemaan esitelmää vaikkapa väriopista, kokoontui nelisenkymmentä Vaasan teknillisen seuran jäsentä huhtikuussa seuran organisoimaan ydinvoima-aiheiseen tilaisuuteen. Moni toimintatapa on säilynyt samankaltaisena, tekniikka vain on kehittynyt.

Pohjoismainen tapa liittoutua ammatillisin perustein on maailmanlaajuisesti tarkasteltuna poikkeuksellinen: korkeakoulutettujen aatteelliset yhdistykset ovat kovin harvassa muualla, ammattiliitoista puhumattakaan.

Minne siis seuraavaksi? Osalle jäsenkunnasta virtuaaliyhteisöt voivat olla riittävä kollegiaalisen kanssakäymisen muoto, mutta osa arvostaa yhä tapaamisia saman kahvipöydän ääressä. Ehkä koittaa aika, jolloin siirtyminen sen läppärin äärestä kotisohvalta koittaa tarpeettomaksi; uusia toimintatapoja kehittyy aiempien tilalle tai rinnalle.

Joka tapauksessa yhdistystoiminta on osa suomalaista yhteisöllisyyttä ja toimintakulttuuria vielä pitkään.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä

Kommentoi