Tiedekirjastojen ihmeellinen maailma

KOLUMNI

Vietin syyskuun alussa kaksi ja puoli viikkoa Englannissa – kirjastoissa. Ensimmäisen viikon tutkin Oxfordin yliopiston Bodleian Libraryn anteja, loppuajan istuin Lontoossa British Libraryn yhteiskuntatieteiden lukusalissa.

Kun kerroin tästä tutkimusmatkastani, monet ystävät ja tuttavat kummastelivat moista kohdetta.

Eikö muka Vaasassa ole kirjastoja? On toki, onhan niitä. On meillä ”stadionikin”. Siinä vähän mittakaavaa asiaan.

Tutkimusaiheeni, ammatilliset yhdistystoimintaverkostot, ei ole kovinkaan laajasti tutkittu, eikä siitä siksi löydy hyllymetreittäin julkaisuja. Tietokannoista saa vihiä aihepiiriä sivuavista teoksista, mutta niiden lainaaminen Vaasaan ei ole aina edes mahdollista. Siksipä siis, osan matkakustannuksista kattaneen apurahan turvin, lähdin tälle aineisto- ja kirjastomatkalle.

Kumpaankaan kohdekirjastoistani ei niin vain kävellä hyllyjen väliin penkomaan. Lukuoikeuden anojan on täytettävä lomakkeet ja todistettava paitsi henkilöllisyytensä, myös kytköksensä akateemiseen maailmaan.

British Libraryssä todistettiin myös pysyvä asuinpaikka kaasu-, sähkö-, luottokortti- tai puhelinlaskun avulla, käyntikorttikin vaadittiin passin lisäksi. Suomalaisessa passissa kun ei ole osoitetta, ei se yksin riittänyt.

Bodleianissa taas oli lisäksi luettava selkeällä äänellä juhlallinen vakuutus käsitellä kirjoja tai muita dokumentteja huolellisesti niitä vahingoittamatta, merkitsemättä tai niitä kirjastosta pois siirtämättä, tupakoimatta ja käsittelemättä tulta kirjastossa, ja noudattaen kirjaston sääntöjä. Vakuutus oli käännetty valmiiksi useimpien lukuoikeuden anojien äidinkielelle, myös suomeksi.

Mutta niihin kirjoihin. Niin paljon kirjoja, artikkeleita, väitöskirjoja, kaikenlaisia julkaisuja! Uusia ja vanhoja, harvinaisia ja yleisiä, ja kaikki saatavilla.

Kirjautuminen sisäiseen verkkoon, haku, Bodleianin hyllykoodit vihkoon ja kohti tiedon lähteitä johonkin kirjastokokonaisuuden rakennuksista.

Kopiointi oli hinnoiteltu molemmissa kirjastoissa taatusti kustannukset kattavaksi ja omien skannereitten käyttö oli kielletty, joten lyijykynä sauhuten kirjoitin lisäksi vihkollisen muistiinpanoja.

British Libraryssä oli myös oma tapansa varmistaa kirjojen hyvä kohtelu: lukusaliin sai viedä läpinäkyvässä muovikassissa lyijykynän, vihkon, lompakon ja iPadin, kännykänkin kunhan se oli suljettu. Käsilaukut, kuulakärkikynät, kamerat ja muut vastaavat piti jättää säilytyslokeroon.

Kirjoja ei myöskään päässyt itse etsimään hyllyistä, vaan ne tilattiin tietokantaohjelman avulla.

Tilatut kirjat saapuivat valittuun lukusaliin joko 70 minuutissa tai 48 tunnissa, mikäli ne toimitettiin Yorkshiresta. Odotteluajan saattoi käyttää lukemalla vain lukusalin koneille saatavissa ollutta digitoitua aineistoa, vaikkapa 1800-luvulla julkaistua Lontoon herrasmiesklubeja käsitellyttä teosta.

Toki televisiosta tutuiksi tulleiden komisarioiden Morse ja Lewis maisemat Oxfordissa ja Lontoo itsessään olivat miljöinä kiehtovat, mutta päivät kuluivat kuin siivillä hyllyjen välissä sitä kaikkea tietomäärää suorastaan ahmien, mikä tuonne oli varastoitu.

Ja nyt on vuorossa paras vaihe: luetun lähdeaineiston soveltaminen omaan tutkimukseeni.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä

Kommentoi