Teatterinaiset ovat kulttuurileidejä

Vuonna 1955 Onkilahden kansakoulun valiokuoron johtaja, opettaja Kyllikki Grönholm lähetti Antikaisen Reijon, Niemiahon Tapanin ja minut teatteritalolle Kirkkopuistikon päähän. Siellä harjoiteltiin Teatterinaisten musiikkihupailua ”Ihmeellisesti virkistää".

Ilottelun ohjasi Veikko Manninen, lavaesiintyjät olivat amatöörejä, vaasalaisia julkkuja.

Tunnuslaulun osaan yhä: ”Ihmeellisesti virkistää, virkistää, kun hetkeks’ kaiken leikiks’ lyö. Paremmin kaiken ymmärtää, ymmärtää, kun jälleen alkaa päivän työ. Tää lääke kaikki koettakaa, koettakaa ja iloisesti laulakaa, niin huolia ei näy, niit’ ei näy, niin huolia ei näy!”

Me pojat lauloimme ”Kolmepa poikaa Kurikasta", Jussi-paidoissa, helavyöt ja isot puukot kupeilla, hatut päässä.

Yleisö räjähti nauramaan kun nojauduimme tuijottamaan jotakuta etupenkin tätiä silmiin ja lauloimme ”vertaastansa kun rakastaa ei trenkää olla nöyrä".

Teatterinaisten puheenjohtaja Paula Gestrin istui kivellä ja lauloi laulun tytöstä, joka istui kivellä ja ”itkeä liirutteli, teli, teeli.”

Johtaja Eino Samuli Rahikainen, tunnettu laulumies kajautti upeasti härkätaistelijan asussa Carmenin Toreadori-aarian: ”Too-re-a-door, nyt va-al-mis oon".

Sain teatterista myöhemminkin lapsirooleja.” Kolmessa iloisessa rosvossa” taisin olla elävä kulissi. Seitun Martti sai sentään olla aasin etupää ja Laakson Risto takapää – tai päinvastoin.

Vaikein roolini oli Tennessee Williamsin Kivisessä Enkelissä vuonna 1958. Prologissa esitimme Törmän Tuulikin kanssa päähenkilöitä lapsina.

Viimeinen repliikkini Tutulle oli: ”No, emmekö me… emmekö me suutele.” Samassa näyttämö pimeni. Mietin usein häpeissäni, että ei kai yleisö luule meidän todella pussaavan.

Hyvät Teatterinaiset, elvyttäkää hupailuperinne! Tässä on pari alustavaa ehdotusta ohjelmanumeroiksi:

Vieraileva tähti Michael Luther (Korsholm) laulaisi kaupunginjohtaja Häyrylle vienosti ”Avaa sydämesi mulle, tahdon pelkkää hyvää sulle.”

Kaupunginjohtaja voisi esittää laulun aikana luovaa ilme- ja eleteatteria sisäisten tuntojensa ohjaamana. Taustalla hyräilisi vaippavanhusten valiokuoro kansakoulussa oppimaansa laulua ”Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa.”

Valtuustoryhmien puheenjohtajat voisivat esittää improvisoidusti tanssahdellen viisun ”pylly vasten pyllyä, pump, pump!” Esitys symboloisi valitusvirttä: Kaikki on Vaasassa menossa päin pyllyä.

Sen jälkeen yleisö voisi yhtyä Simo Salmisen Rotestilauluun: ”Se on kyllä sillä lailla, että Vaasas’ on niin paljon mälsää! Kaiken maailman törpöt ne luulee olevansa vaikka mitä!”

Terapiatuokion jälkeen vaaditaan hengen nostattamista.

Kulisseista syöksyykin näyttämölle entisiä sotilassoittajia Hiipakan Askon ja Viinamäen Hessun johdolla, pasuunat tanassa, pillit viritettyinä.

Vaasan marssi ylevöittää mielet, usko hyvään huomiseen palaa.

Teatterinaiset, kulttuurileidit, huudetaan kiitollisina lavalle kukitettaviksi, yleisö hurraa seisaaltaan.

Lopuksi entisessä Kulmassa on nostalgiatanssit teatterin ravintolanpidosta häädettyjen leidien kunniaksi.

KARI UUSIKYLÄ

Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori