Talkoon pyhä henki

Talous on nykyajan uskonto, sanotaan. Kyseessä on ehkä venytetty vertauskuva. Kahta erilaista ilmiötä on aina vaarallista rinnastaa. Rinnastan nyt kuitenkin.

En ymmärrä talouden lainalaisuuksista paljoakaan. Niin kuin suurin osa ihmisistä, olen täysin niiden puhuvien päiden armoilla, jotka ennustavat nousua tai romahdusta.

Toisinaan tunnen syvää veljeyttä menneisyyden rahvaaseen, joka kuunteli katolilaisten ja protestanttien väittelyitä. Toinen sanoi, että aneilla saa synnit anteeksi, toinen ettei niillä ole mitään vaikutusta, sillä kaikki on uskosta kiinni.

Tavallinen ihminen, jota kiinnosti lähinnä helvetin välttäminen, oli varmasti silloinkin ymmällään.

Nykyään koko Euroopan poliittinen eliitti puhuu talouskurin tärkeydestä. Julkinen sektori pienemmäksi, palveluita pois ja niin edelleen. Muuten on edessä pahaenteinen ”Kreikan tie”.

Nobelinkin pokannut taloustieteilijä Paul Krugman kuitenkin puhuu toista. Kriisi ei taitu talouskurilla. Kyseessä on vain paniikkitilan varjolla tehty ideologinen reformi, jonka päämäärä on ajaa uusliberalistista politiikkaa.

Ristiriitaista. Mutta ei siinä vielä mitään.

Puhutaan velkataakasta ja Suomi-nimisen valtion kriisitilasta. Jos ei nyt kiristetä vyötä, putoamme Kreikan kaveriksi Hadekseen.

Sitten tulee joku ekonomisti tai talouden tilaa mittaava organisaatio ja sanoo, että Suomi on Euroopan vahvin talousmaa.

Yritän pysyä kärryillä. Siksi helpotunkin, kun kerrotaan, että talouskriisi on oikeasti hellyttävän yksinkertainen asia.

Tajuaahan jokainen, että jos perheellä on tuloihin verrattuna liikaa asuntolainaa, tilanne on sietämätön. Hyvä on. Ymmärrän.

Mutta seuraavassa lauseessa sanotaankin, että talous on sittenkin hyvin moniulotteinen asia. Sen mysteerimaailmassa on järkiteko antaa jumalattoman suuri laina sellaiselle taholle, joka on ilmiselvästi maksukyvytön.

Tunnustan hämmennykseni. En todellakaan tiedä, mikä on totuus. Vetoan siis alkuperäiseen talouden ja uskonnon rinnastukseen.

Olimme kerran Italiassa katolisessa joulumessussa sikäläisen ystäväni kanssa. Hän ei olisi millään viitsinyt lähteä, mutta me protestantit halusimme nähdä moisen ihmeen.

Messun päätteeksi kerättiin kolehti. Pappi kertoi, että sen tarkoitus oli saada korjatuksi kirkon lattia, joka oli ollut jo pitkään huonossa kunnossa. Vaatimattomasti pukeutuneet vanhuksetkin kaivoivat kuvettaan, joten päätimme osallistua.

Italialainen ystäväni yritti estellä. Laitoimme rahat kolehtihaaviin hänen vastalauseistaan huolimatta.

Ulkona kysyin ystävältäni syytä hänen nuivaan asenteeseensa. Hän vastasi: ”jos Vatikaanilla ei ole rahaa korjata yhden kirkon lattiaa, sitten ei ole kenelläkään.”

Aloin miettiä sitä vetoavalta vaikuttanutta pappia uudelleen. Kimaltavaa saarnastuolia. Kultahepeneitä. Vastakohtaa sen pyhän bling blingin ja seurakunnan harmauden välillä.

Aloin ihailla papin puhetaitoja. Miten nerokkaasti hän sai sen lattian korjaamisen kuulostamaan seurakunnan ongelmalta.

Miten nopeasti meidät kaikki valtasi talkoon pyhä henki.

MARKO HAUTALA

Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija