Takana loistava tulevaisuus?

Olen tutkimusta tehdessäni käynyt läpi lukuisia Teknillisen Aikakauslehden vuosikertoja. Välillä unohdun lukemaan myös artikkeleita, joilla on korkeintaan etäinen yhteys, jos sitäkään, varsinaisen tutkimustyön aiheeseen, niin kiinnostavaa ja käytännönläheistä historiaa maamme itsenäisyyden alkuajoilta noista lehdistä löytyy.

Mainokset 1910-, 1920- ja 1930-luvuilta ovat mieleenpainuvia. Mainoslauseissa ei arkailtu, kehotukset olivat suorasanaisia ja tuotteeseen uskottiin. Tai ainakin niin asia esitettiin.

Usko teknologiaan ja talouteen oli vahva. Innovaatiot tuotiin esiin niin artikkeleissa kuin mainosmaakareitten hengentuotteissa ja valistustakaan ei unohdettu.

Köyhää kansakuntaa opastettiin monessa asiassa: sähkövalaistus ei suinkaan ollut, eteenkään teollisuuslaitoksissa, kartettavaa ylellisyyttä, kertoi lamppumainos. Vesijohtoputkia tarjottiin läpi lehden vuosikertojen, ”radiaattoreitakin” kehuttiin etenkin Amerikassa käytettävän lämmönlähteenä jo monessa huoneustossa, kuten sana silloin kirjoitettiin.

Kone Oy puolestaan kertoi 1920-luvun alkaessa toimittaneensa jo 160 hissiä. Ensimmäiset sata lueteltiin ilmoituksessa osoitteen tarkkuudella. Yksi oli rakennettu Vaasaankin, Kronan Ab oli tilannut tavarankuljetushissin.

Vahva tulevaisuususko henki artikkeleiden kirjoittajien teksteistä. Tekniikan Akateemisten liiton edeltäjä Suomalaisten Teknikkojen Seura puolestaan käänsi urakalla tekniikan sanastoa suomeksi, ja samalla pohti oman huoneiston rakennuttamista - erityisesti nahkasohvien, paksujen mattojen ja samettiverhojen katsottiin kuuluvan olennaisena osana sisustukseen, kunhan tuo oma huoneisto joskus saataisiin.

Jo vuonna 1919 perustettiin myös tänä vuonna 95-vuotisjuhlaansa viettävä Vaasan Teknillinen Seura, alkuperäisnimeltään Vaasan Teknikkojen Seura, joka liittyi saman tien STS:n ”haaraosastoksi”.

Vuoden 1922 Teknillisen Aikakauslehden numerossa oli Juhani Vikstedtin pitkä, kuvitettu artikkeli ”Kauneista pikkukaupunkikuvista”.

Kirjoittaja kertoi tutustuneensa 38:aan maamme kaupunkiin, ja artikkelissaan hän nosti esiin niistä kuusi kauneinta: Kokkolan, Pietarsaaren, Kristiinankaupungin, Rauman, Tammisaaren ja Porvoon.

Ensimmäinen reaktio artikkelia lukiessani oli pieni kotiseutuhenkinen pahastus Vaasan puuttumisesta listalta. Seuraavaksi seurasikin oivallus: eihän Suomen viidenneksi suurin kaupunki tietenkään ollut mikään pikkukaupunki!

Vaasa kun oli tuolloin suuri kaupunki, heti Helsingin, Turun, Tampereen ja Viipurin jälkeen. Oulu ja Kuopiokin jäivät taakse.

Vuoden 1920 Vaasan läänissä Jyväskylä oli väkiluvultaan Kokkolan ja sitä suuremman Kauhavan välissä. Espoo, Vantaa tai vaikkapa Seinäjoki eivät olleet kaupunkeja ensinkään.

Minne siis katosi suuruusmittakaavassa tuo nyttemmin kohtuullisen kauas jäänyt loistava tulevaisuus?

Pelkät kuntaliitokset eivät tilannetta pelasta; tarvitaan vetovoimaa, muuttoliikettä maassa ja maahan, kuten monissa Vaasan ohi kirineissä kaupungeissa ja tuolloisissa kauppaloissa tai maaseutupitäjissäkin on tapahtunut.

Suuruus ei tuo onnea, mutta tunnettuutta ja todennäköisiä työpaikkoja kyllä. Ellemme saa houkutelluksi naapurikuntia Vaasaan, houkutellaan sitten edes ihmisiä muualta.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on

vaasalainen yrittäjä