Takahuoneista sosiaaliseen mediaan

Olen toiminut yhdistystoimintaverkostojen aktiivijäsenenä vuodesta 1994. Tuona aikana luottamushenkilöiden vapaa-ajallaan luotsaamat koulutustaustaiset yhdistykset toimintatapoineen ovat muuttuneet vuosi vuodelta paikasta riippumattomampaan suuntaan.

Kun vielä 1920-luvulla Suomalaisen klubin takahuoneessa pidettyihin kuukausikokouksiin kutsuttiin lehti-ilmoituksella tai postikortilla, ovat jo vuosia webbisivujaan päivittäneet nyky-yhdistykset Facebookissa ja harkitsevat paperitiedotteiden korvaamista sähköpostilla.

Tämän vuoden alussa sukelsin muutaman vuoden tauon jälkeen apurahatutkijan statuksella jälleen arkistojen, tietokantojen ja pölyyntyneiden mappien houkuttelevaan maailmaan. Nyt tutkin mm. sitä, miten kulunut aika on vaikuttanut esimerkiksi Vaasan teknillisen seuran toimintaan sekä sen toiminta-alueen teollisuuden, koulutuksen ja kaupan kehitykseen ja suuntautumiseen.

Kun esimerkiksi 1920-luvulla kamppailtiin suomenkielisen koulutuksen puolesta, voidaan nyt keskittyä saavutettujen osaamisalojen vahvistamisen puolesta toimimiseen.

Enää ei johtokuntakaan viesti puhelinten puuttuessa sähkeitse vaan täydentää Dropbox-tiedostoja. Ja puheenjohtaja pommittaa porukkaa sähköpostein.

On mielenkiintoista, miten perinteisesti yhteiskunnallisesti vaikuttaviksi koetut tekniikan alan aatteelliset yhdistykset ovat kehittyneet aikojensa sikarintuoksuisista klubikabinettikokoontumisista sosiaalisen median keskellä jäsentensä mielenkiinnosta ja vapaa-ajasta kilpaileviksi sosiaalisiksi yhteisöiksi.

Yhdistystoiminta on muuttunut. Mikä sen tulevaisuus jäsenkuntaa palvelevana vapaa-ajanharrastus-, koulutus- ja verkostumistoimintana mahtaa olla?

Juuri tekniikan akateemisten järjestötyö ei välttämättä ensimmäisenä nouse mieleen puhuttaessa yhteiskuntaa tukevasta vapaaehtoistyöstä.

Kuitenkin aktiiviset yhdistystoimijat ovat vuosikymmenten saatossa ottaneet asiantuntijoina kantaa kaupunkinsa rakenteisiin ja tavoitteisiin, keränneet rahoitusta niin alansa korkeakouluopetukseen kuin järjestäneet omana vapaa-aikanaan koulutusta sitä tarvittaessa. Kadunnimiäkin ehdotettiin menestyksekkäästi, ja Vaasan kunnallisvaaleihin osallistuttiin 1930-luvulla omalla listalla!

Tämä työ ei välttämättä nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa ole yhtä näyttävää kuin viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta tärkeää se on yhä.

Työnjohtokurssit vain ovat muuttuneet mentoroinniksi tarpeiden ja painotusten ajan myötä muokkautuessa eivätkä nykyekonomitkaan enää myy kardemummaa, nailonsukkia tai tupakkaa kauppakorkeakoulun hyväksi.

Sosiaalinen media mahdollistaa osallistumisen aiempaa vaivattomammin, säästä, etäisyyksistä ja osin ajankohdastakin riippumattomalla tavalla. Mutta toimiiko some tässä lopulta yhdistävänä vai erottavana tekijänä tehdessään henkilökohtaisesta tapaamiskontaktista jossain suhteessa aiempaa tarpeettomamman?

Osalle jäsenkunnasta esimerkiksi tällaiset virtuaaliyhteisöt voivat olla riittävä kollegiaalisen kanssakäymisen muoto, osa arvostaa yhä tapaamisia saman kahvipöydän ääressä. Joka tapauksessa yhdistystoiminta on osa suomalaista yhteisöllisyyttä ja toimintakulttuuria vielä pitkään.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä