Sukuuni on iskenyt taiteilijatauti

VAASAN TAIDEHALLISSA esittäytyy Uusikylän suvun kuvataiteilijakunta otsikolla Einari Uusikylä (1890-1973). Taiteellinen perintö neljässä sukupolvessa.


Kun yhden suvun 13 edustajaa plus pari vävypoikaa nähdään samassa taidenäyttelyssä, sukua on kohdannut outo siunaus - tai kirous.

Olen itse välttynyt täydellisesti sukuni perimältä. Tikku-ukko syntyy, kun oikein yritän. Lapsena ympärilläni haisi öljymaali ja tärpätti. Vaasan Kotirannalla, paapan omakotitalon yläkerran pikkuruisessa kaksiossa suti isäni Pentti, alakerran työhuoneessa maalasi isoisä Einari. Aina välillä talossa hiippaili joku Mikola, Takala, Vainio tai Alapoti.



TÄTINI TERTTU kertoi, että olin viisivuotiaana valittanut, että "täällä ei puhuta mistään muusta kuin modernista taiteesta". Kyllä kotitalossa muustakin puhuttiin. Setäni Veikko ja Jorma kirjoittivat runoja ja puhuivat Parnassosta, Nuoresta voimasta, Lauri Viidasta ja Einari Vuorelasta.

Minua itketti, kun Veikko lauloi ruokatunnillaan Saimi-mummun hallitsemassa keittiössä ihanan, mutta murheisen Soittoniekka-laulun, jonka Tauno Palokin on levyttänyt.

Kun setä näki itkuisen ilmeeni, hän lausui Einari Vuorelan hauskan Hölmö-runon: "Hölmö raapi päätään, paksua päätään, synkeästi suuttui, päästä ruuvi puuttui". Tai sen runon, jossa "löi putkan kello kuus ja jätkä sellistä huus: Olen selvä jo, olen selvä jo! Kuuletteko, olen selvä jo!" "Mitä joitte?" "Vaakunaa". "Miten voitte?" "Janottaa".

Sanataide on monipuolinen laji, vai mitä?



SUNNUNTAISIN MUMMUN ja paapan luokse kokoontuivat heidän lapsensa perheineen. Koolla oli aikamoinen joukko maalareita ja tulevia maalareita, vielä taaperoita.

Vävy Björn Nyman, taiteilija itsekin, on Vaasan näyttelyn alulle panija yhdessä taiteilijavaimonsa Sirkan kanssa. Vävy Tauno Okkonen oli armeijan palveluksessa, mutta sai Uusikyliltä taidemaalarin viruksen, kuten Hilkka-tyttärensäkin.



ONNEKSI SENTÄÄN yksi vävy, Hiltusen Repe, välttyi taiteilijavirukselta; hän hyppi kolmiloikkaa ja pitkälle hyppikin, ihan olympialaisissa.

Yksi Repen ja Ritva -tätini pojista, Timo, on, tietenkin taiteilija. Näyttelyssä on muidenkin serkkujeni töitä. Einarin neljättä polvea edustavat veljeni Jukan poika Jukka-Pekka ja Hiltusen Ville, Timon poika. Ja niin edespäin, nimiä kyllä riittäisi.



KATSON NÄYTTELYKUTSUN kuvaa Einarista, paapastani. Hän istuu Kotirannan talonsa pihassa, jo vanhuksena.

Paapan kädessä on huomaamattomasti paperossi, kuten niin usein. Katson isoisän tuttuja sielukkaita kasvoja ja vahvoja sormia, joita niin usein lapsena katsoin. Taulujen lisäksi näillä sormilla on luotu kuparisia koristelautasia, lampetteja, arkkujen koristeita ja polkupyörien rekisterikilpiä. Nälkätaiteilijoiden leipä on aina ollut tuskan takana.



KONSERTOIVA LAULAJA, kuoronjohtaja ja taitava kirjoittaja Einari kirjoitti jo nuorena kauniisti taivaastaan, jossa "hohtavat avarat ulapat ja hehkuvat ijäti kukkivat ruusut vihreässä siimeksessä", siellä on "soittoa ja hiljaista kimmellystä".

Olen varma, että Einari-paappa iloitsee taivaassa siitä, että taiteilu on jatkunut suvussa. Totta kai hän hyväksyy myös meidät, tavalliset tallaajat, joilla ei ole pensseliä. Olemmehan kuitenkin taiteen ystäviä, sieluihimme koteloituneen taideviruksen kantajia.



KARI UUSIKYLÄ Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori