Sillä siunaamalla "vitun ämmäksi"

Kahden aikaan päivällä maanantaina kävelen Vaasan Pitkääkatua kohti toimitusta. Hovioikeudenpuistikon ja Hietasaarenkadun välisellä osuudella eteeni ilmestyy kaksi noin 10-vuotiasta poikaa.

Seuraan heitä parinkymmenen metrin päästä edessäni. Lippikset, lenkkarit, farkut ja reput. Kaikki ihan ok.

Pojilla näyttää olevan hauskaa. Hieman he tuuppivat toisiaan ja naureskelevat hekotellen. Tulkitsen tilanteen hyväntuuliseksi.

Tammipihan kohdalla huomaan poikien ohimennen vaihtavan muutaman sanan aikuisen kanssa. Hetki on kiitävä. Nainen jatkaa matkaa päätään pyöritellen.

Saavutan siinä kohtaa pojat.

Kun olen kävelemässä ohi, pitempi pojista pyörähtää yllättäen eteeni ja esittää kysymyksen. "Oisko sulla antaa pari euroa?"

Tämä ei ole yhtään tavallista. Suomalainen lapsi ei ole koskaan pysäyttänyt minua pyytääkseen rahaa.

Syntyy lyhyt keskustelu. Kysyn: "Mihin tarvitset?" Poika vastaa: "Bussimatkaan kotiin." Tiedustelen, mistä pojat tulevat: "Koulusta." Kysyn vielä, mistä koulusta ja missä on koti. Vastaukset tulevat kuin apteekin hyllyltä. Tilanne on outo.

Työnnän käteni taskuun ja tunnen kolikot. En ole kuitenkaan aikeissa antaa mitään, koska pyytäjät eivät vaikuta hätääntyneiltä tai erityisen varattomilta.

Olen melkein jatkamassa matkaa, kun pojat lausuvat jotain äsken ohi kulkeneesta naisesta. Sanoja en viitsi edes toistaa.

Suunnitelmani muuttuu yllättäen. Sanon hyvin spontaanisti, että olin juuri antamassa nämä kolme euroa, mutta "nyt käyttäydytte niin huonosti, että en annakaan".

Pojilla keittää yli. Tappio suututtaa.

Lähden kävelemään ja he seuraavat kannoillani ja alkavat toistaa sanaparia "vitun ämmä". Tunnistan itseni tuoksi ämmäksi.

Lisäksi he kertaavat ylimieliseen sävyyn sanomaani huonosta käytöksestä.

Juuri ennen työpaikkaani risteyksen valo muuttuu punaiseksi ja jään ansaan.

Pojat tulevat ihan liki. Nyt myös monet muut ihmiset samassa pysähdyksessä saavat kuulla, miten ennen niin arvokas statukseni on muuttunut "vitun ämmäksi".

Oikeasti se tuntuu tosi, tosi pahalta.

Vihreä valo pelastaa minut. Pojat kääntyvät Hietasaarenkadulle. Eivät he mene ollenkaan sinne päin, missä kodin piti olla.

Vilkaisen heidän peräänsä. Olen helpottunut. Nyt he näyttävät olevan taas ihan ok. Episodi on ohi.

Hetken mietin, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Olisiko pitänyt uhkailla tyyliin "ilmoitan opettajalle tai kerron poliisille"?

Asia vaivaa. Olen tottunut luottamaan lapsiin ja nuoriin. En halua moralisoida ainakaan lapsia, enkä ehkä kasvattajiakaan. En halua niuhottaa tai edes puuttua.

Silti teen itselleni kysymyksiä. Suutuinko? Hieman. Pelkäsinkö? En suoranaisesti. Yllätyinkö? Kyllä. Hävettikö minua? Ehkä vähän. Toiminko oikein? En tiedä.

Kaikkein vakavin kysymys on tietenkin tämä: Huolestuttaako minua enemmän se, miksi minua sanottiin vai se, että tuon ikäiset päästivät suustaan tuollaista?

Äkkiä tajuan, että kouluissa ja kodeissa moni kuulee olevansa "vitun ämmä" ja huomaan, että tästä pitäisi olla huolestunut.

Pirjo Rautio

Kirjoittaja on politiikan toimittaja