Siivoaminen on viheliäistä puuhaa

Enkä nyt tarkoita tavallista viikkosiivousta, vaan remontin jälkeen tehtävää joka ikisen omistamansa tavaran hinkkaamista puhtaaksi pölystä. Ei niin, että muutenkaan erityisesti rakastaisin pölypallojen ja villakoirien seuraa, mutta rakennuspöly on luku sinänsä.

Huolimatta kaikista etukäteen suunnitelluista ja huolellisiksi oletetuista varotoimista se tunkeutuu jokaiseen laatikkoon ja levittäytyy muovisuojusten alle peittäen kirjat ja paperit hienojakoiseen tomuun, joka ei imuroimalla irtoa.

Tekstiilit sentään voi pestä koneessa, ja puhdasta jälkeä tulee kuin käden käänteessä, mutta nuo kymmenet ja taas kymmenet mapit sadoista (ok, tuhansista) kirjoista puhumattakaan - imuri, mikrokuituliina ja tiskirätti aseena ei auta kuin käydä toivottamalta tuntuvaan taisteluun pölyä vastaan. Yksitellen, jokaisen kirjan ja mapin kannet ja reunat pyyhkien. Ja sitä mukaa, kun rakennuspölyn saa väistymään, alkaa tavallinen huonepöly leijua päälle kuin ivaten hölmöä puuhaa.

Siinä lattialla istuessa ja aivastellessa alkaa koko homman järkevyyttä epäillä tosissaan. Alkuvaiheessa mielessä pyörii: "ja niin mikä paperiton konttori, katin kontit, sitä tässä on jauhettu kohta kolme vuosikymmentä ja paperin määrä sen kun lisääntyy". Sitä mukaa kun tekstinkäsittely helpottuu, turhaa tulostetta suoltuu joka tuutista, toista se mahtoi olla hiilipaperikopioitten aikana.

Turhautuneen pölypeikon seuraava mutina, yleensä firman sen omistajan aloitteesta, joka mielestään omistaa mapeista murto-osan, on mallia "millähän vuosituhannella tätäkin paperikasaa on viimeksi tarvittu", seuranaan "ja takuulla jos tämän hävitän, niin heti näitä tarvitaan". Ihan varmasti, kun ei ole tarvittu kymmeneen vuoteen.

Lakisääteinen arkistointiaika ohitettu, silppuriin vaan, kunhan joskus olisi aikaa siihenkin hommaan. Siispä odottamaan sitä kuuluisaa joutohetkeä, josta niin paljon puhutaan, mutta jota kukaan ei tunnusta kokeneensa. Tai jos sittenkin hävittäisi edes tämän kasan…

Lopullinen luovuttamisen tunne iskostuu, kun satoja kiloja paperisilppua on kannettu pihan perälle vihreään laatikkoon, eikä hyllyissä silti tunnu olevan sitä sisustuslehtien hehkuttamaa väljyyttä.

Fatalistisesti ei auta kuin todeta, että onhan se hyvä asia, että on ihan pakko käydä läpi kaikki paperinsa. Tai ainakin osa niistä. Murto-osa. No ainakin pöly väheni. Tosin välissä se kyllä lisääntyikin, suorastaan eksponentiaalisesti.

Kuntokin kasvaa, kun raahaa painavia mappihyllyjä paikasta toiseen, mutta jos joku vielä keksisi keinon ulkoistaa toimiston remontinjälkeisen siivoustyön!

Kyllähän sitä pinnat pesee, mutta juuri tuon kaikkein viheliäisimmän siivouksen muodon, eli tarpeettomiksi käyneiden papereiden perkaamisen ja hallitun hävittämisen. Valitettavasti ne vain on käytävä itse läpi, nippu kerrallaan, eipä siitä pääse yli eikä ympäri.

Toki sitä sitten tekee erilaisia löytöjäkin arkistojensa uumenista, aina yliopistouran aikaisista luentokalvoista yllättävään määrään joitakin kirjoja - joten jos jollakulla on tarvetta vaikkapa alihankintaverkosto-, yhdistystoimintaverkkoutumis- tai design management -aiheisille väitöskirjoille, meiltä saisi nyt sellaisia hyvin edullisesti.

Johanna Ahopelto

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä