Siiloutumisesta

Kuuntelin marraskuisessa Suomen Ekonomiliiton 75-vuotisjuhlaseminaarissa jälleen kerran esitelmää, jossa yhtenä huolenaiheena nostettiin esiin mahdollinen oppiaineiden siiloutuminen jopa tässä uudessa ja uljaassa kolmen korkeakoulun yhteistyönä syntyneessä Aalto-yliopistossa. Eli kärjistäen mahdollisuusyhteistyön jäämisestä pelkäksi juhlapuheeksi ja porukan seisomisesta tiukasti omissa joukoissaan ilman elettäkään minkään sortin yhteistyöhön yhtään kenenkään kanssa, joka ei tunnusta sitä ainoaa oikeaa eli asianomaisen kuppikunnan väriä.


Tällaista siiloutumista on toki havaittavissa melkein organisaatiossa kuin organisaatiossa, jossa eri tavoitteiden eteen pitkään työtä tehneitten (usein itseään erityisinä asiantuntijoina omalla alallaan syystäkin pitävien) ihmisten pitäisi löytää se yhteinen sävel ja tavoite.

Pahimmassa tapauksessa kun pitäisi ehkä jostain saavutetusta edustakin yhteisen hyvän eteen luopua, ja sehän nyt ei yleensä ottaen suomalaiselle sovi. Sopineeko erityisesti muillekaan kansakunnille, harva porukka nyt heti kättelyssä tulee mieleen huutelemasta, että ottakaa jotain meiltä pois, niin tehdään sitten yhdessä entistä ehompaa. Vastavuoroisuutta toki aina kaivataan, mutta epäluulot ja ennakkoluulot kovin usein valtaavat alaa.

Itse kun nyt en neljä tutkintoa suorittaneena yrittäjänä osaa leimautua mihinkään erityiseen ammattikuntaan sinä ainoana oikeana valintana, kuuntelen näitä suuria huolenaiheita joskus lievän huvittuneen hämmennyksen vallassa. Eivät ne diplomi-insinöörit/ekonomit/taiteilijanalut nyt niin hankalia yhteistyökumppaneita voi olla, etteivät saman katon alle mahtuisi.

Tuskinpa siellä toistensa varpailla tarvitsee seistä. Hieman vain näistä reviirikiistoista, todellisista tai vasta pelätyistä, tulevat mieleen lapset hiekkalaatikolla eikä kansakunnan parhaimmisto uutta innovoimassa.

Minulta tiedusteltiin muutama vuosi sitten olenko koulutustani vastaavassa työssä, kun pari-kolme akateemista jatkotutkintoa suorittaneena toiminkin yrittäjänä. Rehellinen vastaus oli: ei siitä ole haittaakaan ollut. Koulutuksesta kun harvemmin on haittaa, ja mitä laaja-alaisemman tietämyksen lähialoista hankkii, sitä enemmän siitä on hyötyä.

Toivon, että omista tutkimustuloksistani on ollut hyötyä elinkeinoelämälle ja yhdistysmaailmalle - siksihän tutkimusta pitäisi tehdä: jonkin ongelman ratkaisemiseksi, ei tutkimuksen itsensä tähden. Niin mukavaa kuin itseään kiinnostavia asioita onkin pohtia ja analysoida.

Toisaalta valtiovalta kannustaa löytämään sen ainoan oman alan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja pitäytymään yksinomaan siinä. Joltain kannalta katsoen tuo voi olla kansantaloudellisesti viisasta - jos lähdetään siitä, että jopa yliopistotasolla opiskellessa tarvittaisiin henkilökohtaista ohjausta ja kädestä pitäen järjestettyä opastusta opintielle. Mietenkähän tuokin sitten sopisi yhteen akateemisen vapauden ja itseohjautuvuuden periaatteiden kanssa? Koen, että nykymaailmassa täytyy olla kykyä omaksua uutta ja yhdistää sitä jo opittuun. Kaikista ei välttämättä ole innovaattoreiksi, mutta hyviä soveltajiakin tarvitaan pitämässä pyörät pyörimässä näissä talouden turbulensseissa.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on kauppatieteiden ja filosofian tohtori sekä vaasalainen yrittäjä