Sala-ammattilaisena HJK:ssa

Kun savolaisuus ja ranskalainen eleganssi yhdistyivät, syntyi jalkapallovirtuoosi Monsieur Magic, Aulis Rytkönen.

Kesällä 1962, 50 vuotta sitten, hän käveli edelläni ulos Hietalahden jalkapallokentän pikkuportista. Olimme menossa verryttelemään ennen VPS:n ja HJK:n peliä.

Katsoin harmaaohimoista miestä ihaillen.

Siinä hän oli, Kuopion Mölymäellä kasvanut entinen ranskalaisen Tolouse FC:n tähtipelaaja.

Ihmettelin, miten noin vanha mies voi pelata jalkapalloa. Se oli poikasen ajatus; itse olin täyttänyt juuri 17, monsieur Rytkönen oli vasta 33-vuotias.

Peli päättyi 1-1."Rytkönen väläytti muutaman kerran kauniisti, mutta peliteho oli varjo entisestä", kertoi Vaasa-lehden otteluselostus. Sen mukaan VPS oli terätön, Vesa Räisänen oli joukkueen voimahahmo, Pekka Mäkelä pirteä ja Raimo Huddilla oli hyvä päivä. Reijo Toivola ampui Uusikylän syötöstä komean maalin ylänurkkaan.

Kauden lopuksi VPS, HJK ja Hangö IK putosivat sarjaporrasta alemmas.

En arvannut vuonna 1962, että muutaman vuoden kuluttua soitan opettajakorkeakoulun puhelimesta monsieur Rytköselle. Kerroin valinneeni Klubin seuroista, jotka olivat minua värvänneet.

Valmentaja Rytkönen tiedusteli paljonko rahaa vaadin. Sopertelin jotakin ja hän lupasi heti 500 markkaa lisää. Muut tulokkaat pyysivät ja saivat viisinkertaisen summan.

Minulla oli huono omatunto, koska otin rahaa. Se oli sala-ammattilaisuutta. Pelkäsin, että poliisi tulee ja vie putkaan. Pelaajan piti olla puhdas amatööri, joka sai pelimatkalla päivärahan ja lihapullia muusilla.

VPS:n kasööri Heikki Virtanen Rompalta, sittemmin isä Efraim Valamon luostarista, lupasi, että saan pitää siirtorahat. "VPS haluaa auttaa sinua, mutta muista että opiskelun jälkeen palaat Vaasaan", Heikki sanoi vakavana.

Kysyin "entä jos en palaakaan?" Heikki katsoi minua hetken. "Sitten voi vaikka auto ajaa ylitsesi. Niin…", sanoi tuleva isä Efraim, verkkaiseen tapaansa.

Pelasin vain pari vuotta Klubissa, koska työ, opiskelu ja perhe veivät aikani. Kokemus oli hieno, hopeamitalikin tuli.

Kesällä 1967, ennen KuPS-HJK-ottelua, kerroin olevani aivan poikki RUK:n sotaharjoituksen jäljiltä. En halunnut pelata. Uransa lopettanut Rytkönen närkästyi, mutta otti paikkani ja teki kaksi maalia. Klubi voitti 3-2.

Palasin myöhemmin pariksi vuodeksi VPS:ään. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi ja pelasin huonosti. Yllättäen Kari Dahlsten pisti minut vuonna 1972 syyskuisen HJK-VPS-pelin avauskokoonpanoon.

En muista sadoista peleistäni juuri mitään, mutta viimeisen mestaruussarjan otteluni muistan aina. Aurinko paistoi Olympiastadionilla, nurmi oli kuin samettia. Mieleni oli oudon levollinen, pelaaminen oli helppoa. Keskityin pelinautintoon, oma minuus katosi, se sulautui liikkeeseen ja pelin rytmiin. Tunsin kontrolloivani kaikkea mitä teen.

Kyse ei ollut yliluonnollisesta ilmiöstä, vaan luovasta flowsta. Jos koko joukkue pääsee flow-tilaan, sitä ei voi voittaa. Ihana pelinautinto korvaa ahdistuneen pakkoyrittämisen.

Kari Uusikylä

Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori