Sairastuvasta toiseen

Äitini talvehti pari kuukautta Espanjassa koiransa kanssa. Käväisimme heitä siellä tervehtimässä ja pääsimme tutustumaan espanjalaiseen sairaanhoitoon, erityisesti sairaankuljetukseen.


Äitini yli 80-vuotias naapuri oli tuupertunut lattialleen, ja tarvittiin ambulanssia. Soittelin 112:n kanssa edestakaisin puolisen tuntia ja yritin elämäni toista vuorokautta maassa viettävänä selittää englanniksi lähestymisohjeita erimaalaisten eläkeläisten kansoittamaan asuintalojen sokkeloon.

Aviomieheni hölkkäsi etsimässä ambulanssia, jonka ääni kuului, mutta autoa ei näkynyt! Osoite oli oikea, mutta alue laaja ja eri kartoissa eri tavoin numeroitu. Ei 112:n kyselemiä maamerkkejä, vain samannäköisiä taloja, joilla kaikilla sama perusosoite.

Väestön keski-iän huomioiden ei ambulanssin luulisi olleen vieras tuttavuus paikalla, mutta siinä potilaan taudinkuvaa määritellessä (koskeeko rintaan, koskeeko käsivarteen, sydänkohtaukselta vaikuttaa) alkoi hirvittää, löytääkö sairasauto perille.

Juoksin taas ulos etsimään edes jotain sellaista maamerkkiä, joita ei olisi tusinaa lähiympäristössä, kun vihdoin puhelimesta kuului, että nyt siellä yksi señor huitoo ja opastaa tietä. Ilkka oli löytänyt ambulanssin lähikorttelista.

Ajoimme ambulanssin perässä sairaalaan huolehtimaan potilaan sisäänkirjautumisesta ja pitämään seuraa hänen vaimolleen, kunnes heidän espanjantaitoinen tuttavansa ehti paikalle.

Pohdimme paluumatkalla, miten rohkeita kielitaidottomat vanhukset ovat lähtiessään kuukausiksi vieraaseen maahan. Eentä jos jotain sattuu, kuten nyt?

Toisaalta mietimme, onko lopulta sen huonompi tilanne päätyä sairaalaan Espanjan lämmössä kuin kuupahtaa hankeen kotimaassa?

Vastauksen saimme loppuviikosta, kun potilas oli jo kotiutunut ja hänen vaimonsa kertoi heidän luottavan siihen, että Jumala lähettää tarvittaessa apua. Nyt hän lähetti meidät. Ehkä hämmentävin kiitos, jonka olen saanut. Ei sitä tavanomaista naapuriapua antaessaan itseään ihan taivaallisen avun välikappaleena tapaa pitää.

Vaasaan palattuamme ehdimme osallistua kaupunginvaltuuston kokoukseen, kunnes oli aika siirtyä toiseen sairaalaan. Nyt suunnitellusti ja potilaana minä itse. Vuonna 1970 tehty karsastusleikkaukseni päivitettiin Helsingissä, kaksi sulamatonta 41-vuotiasta solmua poistettiin, lihaksia siirrettiin ja tilalle sain useita tikkejä sekä neljä uutta solmua, jotka tällä kertaa sulavat aikanaan pois.

Tekniikka on kehittynyt huimasti vuosikymmenten aikana, myös ihmisen korjaamisessa. Silmäkirurgini harmittelikin, miten moni aikuinen jättää hoitamatta karsastuksensa kuntoon vain siksi, että vuosia sitten on todettu vaivan hoitaminen mahdottomaksi.

Neljännesvuosi meni Fresnel-prisma linssissä tätä leikkauksenjälkeistä olotilaa simuloitaessa (pahoittelut, jos en tunnistanut tuttuja kaupungilla, oli muovilätyn kanssa vähän rajoittunut näkökenttä), ja nyt totuttelen kuukauden sairaslomaan. Toukokuussa on vuorossa uusien silmälasien hankinta, eikä niihin toivottavasti enää tarvita prismoja. Silmälaseista en koskaan pääse eroon, mutta pääasia on, että näkökyky säilyy. Silmiä on vain kaksi, ja olisi kiva pitää molemmat käytössä.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä