Runo osui poikien sydämeen

Joskus Vaasan lyseon alaluokilla Raimo Smått marssi luokan eteen golf-housuissaan ja slipoverissaan ja lausui runon.

Se oli tavatonta. Runojahan lausui vain se kummallinen Yrjö Jyrinkoski, jonka lausuntaa meidät pakotettiin kuuntelemaan lyseon juhlasaliin parin vuoden välein.

Onneksi lyseolla esiintyi joskus myös voimamies Viljami Hautaviita, joka väänteli voimistelusalissa hevosenkenkiä suoriksi ja antoi lyödä itseään mahaan.

Näin käsityksemme kulttuurista laajeni ja syveni, vältyimme liialta hempeilyltä.

Yritimme pidätellä nauruamme kun taiteilija Jyrinkoski paasasi mahtavalla äänellään lyseon juhlasalin puhujapöntössä.

Pidättely ei aina onnistunut, kerran joukkopyrskähdys pahoitti taiteilijan herkän mielen. Lausuja joutui keskeyttämään elämöintinsä ja saimme satikutia.

Mitä pahaa siinä on, että esitys tuottaa iloa kuulijoille?

Nykyään typeriä puujalkavitsejä suoltavat stand up -koomikot tuntuvat nauttivan persoonansa tuottamasta huvista toisin kuin runotaiteilija Jyrinkoski.

Luokkatoverini lausuntaesitys vaikutti minuun syvästi.

Raimo lausui eläytyen Uuno Kailaan runon Pallokentällä. Runo kertoo pojasta, joka seisoo sauvoihinsa nojaten suuren lehmuksen alla katsomassa kuumeisin silmin muiden poikien iloa.

Poika eläytyy peliin ja tuntee olevansa yksi joukosta. Hän astuu askelen, mutta havahtuu, toinen jalka on vain kuihtunut tynkä.

Raimo katsoi vakavana kaukaisuuteen ja lausui:

"Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

vaan lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä

iho harmaana kääntyi pois.

Kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.”

Emme me pojat nauraneet, emme irvineet runoa lausuvalle kaverillemme.

Lumouduimme esityksestä, taisin nieleskellä kyyneleitä.

Joukon ulkopuolelle jääminen syrjittynä, sivuutettuna tai torjuttuna on raskasta jokaiselle, varsinkin lapselle.

Jokaisessa päiväkodissa ja koululuokassa on lapsia, joilla ei ole yhtään kaveria, ystävistä puhumattakaan.

Yksinäisyyden tunne ja hyljätyksi tuleminen altistavat masennukselle ja itsetunnon romahtamiselle.

Kun sisäinen tuska jatkuu vuosia, voi seurata räjähdys. Patoutunut viha voi kohdistua ulospäin haluna kostaa, tuottaa muillekin tuskaa.

Koulusurmat ovat ääriesimerkkejä erilaisuuden tunteen ja hylkimisen seurauksista. Joku voi kääntää vihansa itsetuhoksi.

Lapsille tulee opettaa, että jokainen ihminen on yhtä arvokas riippumatta fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksistaan. Kaikki tarvitsevat kavereita.

Ulkonäköön kohdistuva pilkka, kuten jatkuva läskiksi haukkuminen, voi aiheuttaa vakavia seurauksia, eikä sitä pidä suvaita edes leikin varjolla.

Nuorena kuolleen Uuno Kailaan (1901–1933) runossa heijastuu järkyttävällä tavalla runoilijan oma poikkeavuus, jonka peittely sairastutti herkän mielen.

KARI UUSIKYLÄ

Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori