Rakkauden puute tappaa

Tanja Äärelän mainio väitöskirja (2012, Lapin yliopisto) keskittyy nuorten vankien koulukokemuksiin.

Haastattelututkimus sisältää paljon vankien suoraa puhetta, joka saa lukijan silmät avautumaan: ”Saatana, mua ahisti koulussa niin että mietin että mää tapan itteni, vedän pillereitä tai hyppään rekan alle.”

Nuori mies kertoi tutkijalle tappaneensa isänsä, 18-vuotiaana.

Hän sanoi, että tekisi samoin, jos voisi valita uudelleen. ”Pikkusiskot ja äiti saavat nyt elää turvassa, kun päästiin siitä paskasta eroon,” mies kertoi.

Olisi helppoa tuomita tappaja suin päin ihmishirviöksi. Kuvittele mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit joutunut kokemaan ja näkemään koko lapsuutesi ajan raakuutta.

Jos isä, jonka piti olla turva maailman pahuutta vastaan, olikin pahuuden ruumiillistuma. Kuka olisi kuollut: sinä, isä vai joku viaton?

Entä miksi isä hakkasi vaimoaan ja lapsiaan? Oliko hän synnynnäisesti paha?

Sellainenkin pienen pieni mahdollisuus on. Todennäköisempää on, että isäkin oli uhri, joka oli tottunut jo lapsena julmuuteen omassa perheessään.

Hakattu hakkaa, hylätty hylkää, hoivattu hoivaa.

Kaikki haastatellut ovat koulupudokkaita, koulunsa kesken lopettaneita.

Kaikki ovat kokeneet lapsuutensa ajan, että eivät kelpaa.

Eivät nuoret vangit tyhmiä ole. Heidän v-pitoiset purkauksensa koulusta ja opettajista ovat oivaltavia, eivätkä meille opettajille kovin mairittelevia. Vanki kertoi pystyneensä lukemaan opettajan kasvoilta, ettei ole yhtä hyvä ihminen kuin muut.

Kun ongelmanuori kokosi voimansa ja onnistui raahautumaan kouluun minuutin myöhässä, ovi suljettiin nenän edessä sen sijaan, että opettaja olisi iloinnut kadonneen lampaan löytymisestä.

Koulutyö vaatii tietenkin sääntöjä ja opetustyö voi olla rankkaa.

Jotkut vangit kertoivat keskittyneensä opettajan itkettämiseen, kielellistä lahjakkuutta riitti.

Tutkimuksen pääsanomaksi kirkastuu se, että nuoret rikoksen tekijät ovat ennen kaikkea uhreja.

He kärsivät vakavasta sairaudesta, jonka nimi on rakkauden puute.

Hylätyllä, halveksitulla ja pahoinpidellyllä nuorella ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä pahaksi.

Sielu huutaa äitiä ja isää, turvaa, rakkautta ja hyväksyntää. Kukaan ei kuitenkaan kuule, elämä on täynnä epäonnistumisia ja pettymyksiä. Alkoholi ja huumeet tarjoavat helpotusta – ja jouduttavat matkaa helvettiin.

Kuulen mielessäni kuoron, joka huutaa, että ”lapsuuteni oli kurja eikä minusta tullut rikollista".

Uskon huutajia.

Selviytyjillä on kuitenkin ollut edes yksi ihminen: naapuri, sukulainen tai opettaja, joka on kuunnellut, antanut hetkeksi turvaa ja suojan.

Stalinin, Hitlerin ja monen nykyisen hirmuvaltiaan mieli on vaurioitunut tunnekylmässä lapsuudessa, kun se yksi suojelija puuttui. Kymmenet miljoonat viattomat ovat joutuneet maksamaan tästä hengellään.

Päättäjien ja meidän kaikkien tulisi puuttua nyt heti tehokkaammin kärsivien, ”syrjäytyvien” lasten elämään, omien ja vieraiden.

Vastuunpakoilu on raukkamaista.

KARI UUSIKYLÄ

Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori