Prinsessaelämää

Vietin muutaman päivän Vaasan keskussairaalan leikkauspotilaana joulun alla. Sairastaminen tietysti on aina kurjaa, kivut tukalia ja tokkurainen olo koettelee hermoja, mutta muilta osin kokemus oli yllättävän positiivinen: terveys on taas kerran pelastettu, tikkejä on kohtuullinen määrä eikä laskukaan päätä huimaa.

Positiivinen yllätys oli sekin, että sairaalassa sai käyttää niin kännykkää kuin tietokonetta.

Mitä nyt tuli nukahdettua se kännykkä kädessä, kun tarkoitus oli soittaa kotiin, että saisi tulla hakemaan ja mielellään ihan heti. Ja leikkauksen jälkeisenä päivänä kun ei sen kummempaa vitsiä Facebookin statuspäivitykseen jaksanut pohtia, ratkaisin asian ottamalla iPadillä kuvan tippapullotelineestä ja otsikoimalla sen päivän maisemaksi. Yksi kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – ja ainakin johtaa arvailut piristävän huvittaville harhapoluille, mitä saamistani kommenteista saattoi päätellä.

Lääkärin ohjeena oli viettää tämä sairausloman aika ”prinsessaelämää”, mikä ei olekaan niin mukavaa kuin ensi kuulemalta voisi päätellä. Kielto nostaa tai kantaa mitään on käytännössä aika haasteellinen.

Koti, etenkin joulun aikaan, tuntui olevan täynnä esineitä ja huonekaluja, joita pitäisi siirtää hieman. Tai paljonkin. Jossain vaiheessa tuntui, että jouluna kuulin pääasiallisesti erinäisiä versioita tiukoista käskyistä olla kantamatta, ottamatta käteeni tai lopulta edes koskematta milloin mihinkin.

Ei näemmä ole omatoimisuutta arvostavilla prinsessoilla helppoa.

Kaverit myös veikkailivat, mitä tuo prinsessaelämä voisi pitää sisällään – erinomaisia tulkintoja oli kielto tehdä itse aamupalaa tai ainakaan tiskata, ja työntekokin rajoitettiin pelkkiin edustustehtäviin. Siivoaminen kyllä kiellettiin oikeastikin.

Jos meni kahden hengen perheemme joulu rauhallisissa merkeissä, ei juhlamieltä ollut tänä vuonna suuremmin tarjolla muutoinkaan. Serkkuni kuoli joulukuussa alle puoli vuotta syöpädiagnoosinsa saatuaan.

Vaikka jo nämä kuukaudet olimme tienneet suru-uutisen olevan edessä, tyrmäsi viesti. Asiaa on yhä vaikea ymmärtää.

Niin, sitä prinsessaelämää... Prinsessathan matkustavat aika paljon, eikö totta?

Yhteensä tuhat kilometriä autossa serkun siunaus- ja muistotilaisuuteen ja takaisin ei ehkä ollut oman fyysisen toipumiseni kannalta rationaalisin mahdollinen ratkaisu. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain olla mukana tilaisuudessa muistamassa ja muistelemassa vaiheikkaan ja vaarojakaan kaihtamattoman, joskin aivan liian lyhyen elämän elänyttä seikkailijaa.

Hänen toivomuksensa mukaisesti nostimme kotiin päästyämme maljan elämälle eikä kuolemalle, merikapteenille, joka rakasti merta, kalastamista, ruoanlaittoa ja kirjoittamista, ja syvästi omaa perhettään. Juha eli 56 vuodessa enemmän kuin meistä moni kaksinkertaisessakaan ajassa.

Siinä on tavoitetta itsellekin: ei kannata siirtää asioita kauas tulevaisuuteen, sillä saattaa olla, ettei sitä tulevaisuutta olekaan, ei ainakaan siinä muodossa kuin on kuvitellut.

Vaikka nykylääketiede pelastaakin meitä puhjenneita umpilisäkkeitä, keuhkokuumeita ja onneksemme hyvänlaatuisia kasvaimia kokemuslistallemme hankkineita yhä useammin, ei kaikkeen vieläkään löydy keinoa auttaa.

Johanna Ahopelto

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä