Pohjalaisen kolumnisti Tim Sparv: Ikuinen kamppailu

Pelimme oli juuri päättynyt. En muista enää edes loppulukemaa, muistan vain että joukkuekaverini istui hiljaa paikallaan ja katseli kohti tyhjyyttä. Ensin ajattelin, että hän on vain väsynyt pelin jälkeen, mutta naamasta näki, että jotain on tapahtunut. Hän kertoi joutuneensa rasismin kohteeksi ottelun alla. Osa faneistamme oli huutanut hänelle apinahuutoja. Idiootteja!

Mitä voit sanoa sellaisessa tilanteessa? Yrität ymmärtää miltä hänestä tuntuu, tukea ja kannustaa eteenpäin, mutta ei se tilannetta paljoa paranna. Ensi viikonloppuna pelataan taas samojen fanien edessä.

Viime kuukausina olemme taas joutuneet lukemaan rasismista urheilukentillä.

Espanjassa heiteltiin banaaneja kohti pelaajaa ja Amerikassa koripallojoukkueen omistaja pyysi tyttöystäväänsä olemaan ottamatta mukaan otteluihin tummaihoisia ystäviään. Banaaninheittäjälle tuli ikuinen porttikielto stadionille ja koripallojoukkueen omistaja sai ikuisen kiellon joukkueesta ja koripalloliigasta.

Urheilu parhaimmillaan tarkoittaa eri ihmisten yhdistymistä iästä, sukupuolesta, uskonnosta tai seksuaalisen suuntautumisensa välittämättä. Urheilu edistää monikulttuurisuutta. Rasismilla ei ole paikkaa urheilukentällä. Urheilukentällä voitat ja teet työtä joukkueena, pidät hauskaa ja arvostat sitä mitä urheilu antaa kaikille.

Diskriminointi on myös yleisesti iso ongelma. Ihmisiä syrjitään ihonvärin tai etnisen taustansa takia. Tai vain sen takia, että joku puhuu ”väärää” kieltä.

Viha kasvaa ja äärimielipiteet saavat enemmän ja enemmän näkyvyyttä. Humaanisuus puuttuu.

Paljonko yksilön pitäisi kestää? Ei riitä, että syrjijä pyytää anteeksi ja sanoo tämän vain olevan läppää.

Sosiaalisen median kautta saamme joskus todella kauheita esimerkkejä siitä, millaisia ihmisiä yhteiskunnassamme on. Pelkurimaisia ja tietämättömiä ihmisiä istuu tietokoneidensa takana näppäilemässä loukkaavia asioita, ja he tietävät pääsevänsä ilman rangaistuksia. Jotain pitäisi tehdä ”nettitrolleille”.

Talousvaikeuksista huolimatta maassamme voimme olla yhtä mieltä ainakin siitä, että meillä on monet asiat paljon paremmin kuin muissa maissa. Siksi täytyy löytyä halua auttaa muita ihmisiä, jotka apua tarvitsevat. Avokätisesti pitäisi auttaa eikä katsoa toiseen suuntaan kun joku tarvitsee apua.

Pelaan maajoukkueessa, josta löytyy monia ”epätyypillisiä” suomalaisia nimiä. Hetemaj, Eremenko, Sadik, Zeneli jne.

Moni heistä on tullut pienenä Suomeen sotaa pakoon, ja jalkapallon avulla heistä on tullut osa suomalaista yhteiskuntaa. He ovat kaikki tehneet ankarasti töitä, että ovat päässeet siihen missä he ovat tänään. Kuka sen tietää, ettei joku näistä herrasmiehistä ole se, joka ampuu Suomen jalkapallon EM-kisoihin 2016?

Olen kyllästynyt lukemaan rasismista urheilussa. Olen kyllästynyt lukemaan poliitikkojen kömmähdyksistä ja siitä kuinka helposti he pääsevät pakoon syrjiviä kommentteja ja blogikirjoituksiaan.

Raja mitä voidaan suvaita, on ylitetty liian monta kertaa. Parasta mitä me yksilöinä voimme tehdä, on ottaa etäisyyttä siihen mitä kuulemme ja näemme. Sanoa vastaan ja näyttää, että me emme hyväksy mitä tapahtuu. Vasta silloin otamme askeleen kohti suvaitsevaa maailmaa.

TIM SPARV

Kirjoittaja on Oravaisista lähtöisin oleva jalkapalloilija, joka pelaa ammatikseen Saksassa