Opintielle

Kevät on aikaa, jolloin monet nuoret pohtivat vakavasti, mitä tekisivät isoina. Osalla suunnitelmat ovat olleet selvät varhaislapsuudesta saakka, osan suunnitelmat ovat vaihdelleet moneen kertaan.

Kuinka moni vielä muistaa vanhan televisiomainoksen lapset, jotka halusivat lakaisinlakaisukoneen kuljettajaksi ja lääkärihoitajaksi?

Itse halusin alle kouluikäisenä arkkitehdiksi. Ja kuulemma myös sellaiseksi tohtoriksi, joka ei ole lääkäri. Eivät nuo veri ja suolenpätkät erityisemmin kai sitten houkutelleet silloinkaan.

 

Olen monesti päätynyt keskustelemaan siitä, millä perusteella kukin on alansa aikoinaan valinnut. Joku seurasi ystävän, tuttavan tai lähiomaisen esimerkkiä, toinen taas halusi jotain aivan muuta kuin sisaruksensa.

Me vanhimmat lapset taas toikkaroimme opintiellämme sinne, missä sattui hyvältä näyttämään. Kuka milläkin perusteella tai ihan perusteetta.

 

Miksi sitten minusta tuli ekonomi? Arkkitehtuurin hylkäsin, kun realistina ymmärsin, että pohjalaisella luonteella varustetun ihmisen voisi olla turhauttavaa ikänsä piirtää, mitä asiakas haluaa, eikä mitä itse hyväksi havaitsee.

Siispä kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin: ekonomina ei heti tarvinnut päättää, mitä loppuelämänsä tekisi. Lukiolaisen logiikalla kun sitä ajatteli, että arkkitehti piirtää taloja koko ikänsä, arkeologi kuopsuttaa maaperää hyttysten syötävänä (realismi iski jälleen: tuskinpa niitä pyramideja kaikille kaivettavaksi riittää) ja muotisuunnittelijaksi voisi olla kiva ryhtyä, mutta ei kai sillä eläisi.

 

Sen verran mielikuvitusta sitä sitten riitti, että piti lopulta valita näiden tavanomaisten lakimiehen, diplomi-insinöörin ja ekonomin väliltä. Ja ekonomina tuntui vapausasteita riittävän vähän edeltäviä vaihtoehtoja enemmän: ei tarvinnut ihan heti keksiä, mitä sitä tekisi ”isona”.

 

Ja kun ei minusta nyt sitten tätä isompaa eli pitempää tullutkaan, oivalsin myös, etteihän minun tarvinnutkaan päättää, mitä tehdä isona! Eikä lukkiutua yhteen ainoaan opiskelupaikkaan, 1980-luvulla kun sai vapaasti pyrkiä opiskelemaan niin moneen yliopistoon kuin pääsi. Jos pääsi, välivuodet olivat paha ongelma jo silloin.

Opintotukea ei tullut samanaikaisiin tietojenkäsittelytieteen sivuopintoihini mieleenikään nostaa, joten valtiovallan silloinen suhtautuminen opintosurffaukseen jäi perehtymättä. Kai se negatiivinen ja akateemisen vapauden vastainen oli.

 

Kannattaa tavoitella haluamaansa koulutusta, sillä oppia ei koskaan voi olla liikaa. Sitä voi olla väärään aikaan ja jopa vääränlaista, mutta kaikki tieto on lopulta käytettävissä hyödyksi.

Motivoivinta on luoda itsekin uutta, jotain, josta toivottavasti on hyötyä muillekin.

 

Ehkä oikea opiskelupaikka löytyy heti, ehkä se vaatii niin yksilön kuin kansantalouden kannalta kestämättömän monta välivuotta.

Suunnitelmatkin voivat muuttua. Joku löytää unelma-alansa lapsuuden haaveistaan, joku toinen jostain aivan muusta.

Entä toteutuiko oma lapsuudenaikainen ammattitoiveeni? Tavallaan, ainakin se äitini ensimmäisessä karonkassani muistuttama tohtorintutkintotavoite pariinkin kertaan.

Onnea pääsykokeisiin kaikille, joilla ne nyt ovat edessä!

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä