Olipa kerran synnytysosasto

Olipa kerran synnytysosasto. Siellä tehtiin tilaa uudelle elämälle. Siellä kuunneltiin äitiä ja autettiin kokemuksessa, joka on naiselle yksi elämän suurimmista.


Kristiinankaupungissa toimineen Selkämeren aluesairaalan synnytysosasto toteutti slow life -filosofiaa, ennen kuin sitä oli keksittykään. Synnytystä ei kiirehditty kemiallisesti eikä psyykkisesti.

Apua ja kivunlievitystä sai, jos sitä halusi. Tarjolla oli muutakin kuin perinteisiä puudutuksia tai ilokaasua: itselle sopiva synnytysasento, hierontaa, akupunktiota, poreallas ja kiireetöntä keskustelua.

Huoneissa oli lempeän persikansävyinen hämy. Käytävillä juostiin, mutta vain silloin, jos syntyvän lapsen tai synnyttäjän tila sitä vaati.

Kun uusi perheenjäsen oli syntynyt, kotiin ei ajettu, ennen kuin äiti oli itse lähtöön valmis. Moni äiti huoahti mielellään, varsinkin, jos kotona odotti pari vain vähän vanhempaa vipeltäjää.

Sain synnyttää sairaalassa 1980- ja 1990-luvuilla kolme poikaa. Kaikessa, mitä osastolla koin, oli lempeä, mutta ammattimainen ja siksi luotettava ote.

Isällekin synnytyssalissa tehtiin tilaa poikkeuksellisen selvästi. Hän sai katkaista napanuoran ja kylvettää lapsen. Hän sai olla kaiken aikaa läsnä, tärkeänä osallisena.

Synnytykset jäivät mieleeni hetkinä, joita yhä muistan lämmöllä.

Raskaudet eivät olleet helppoja, mutta synnytyssaliin olisin viimeisenkin huikean ponnistuksen jälkeen lähtenyt takaisin, iloisesti.

Vaikka olen kokenut synnytyksissä elämäni kovimpia kipuja, minua ei ole ikinä saanut kertomaan kauhutarinoita niistä. Ehkä juuri siksi, että sain tarvitessani apua ja ymmärrystä.

Mieleeni jäi erityisesti se kunnioitus, jolla syntyvään lapseen sekä vanhempiin suhtauduttiin.

1970-luvun lopulla ranskalaisen Frederic Leboyerin lempeän syntymän opit tulivat Suomeen. Yksi asiasta kiinnostuneista oli Selkämeren synnytysosaston ylilääkäri Guy Jungner.

Jungner oli nähnyt niin monta syntymää, että ymmärsi, mistä on kyse. Hänellä oli herkkyyttä ja voimaa olla yksi työryhmästä, joka auttoi uuden elämän alkuun.

En koskaan kokenut olevani elämysmatkailija, joksi jopa yliopistosairaaloiden lääkärikollegat osastolle ulkopaikkakunnilta hakeutuvia synnyttäjiä nimittelivät.

Kristiinankaupunki sai osaston avulla myönteistä julkisuutta yli valtakunnan rajojen. Valtakunnankätilö, pari vuotta sitten edesmennyt terveydenhuoltoneuvos Leena Valvanne kävi osastolla ja kannusti naisia uskomaan omiin kykyihinsä synnyttäjinä.

Muutamaa vuotta myöhemmin lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen esitti väitöskirjassaan, että äidin kokemus synnytyksestä saattaa vaikuttaa synnytysmasennuksen kehittymiseen.

"Äitiä ei välttämättä auta, vaikka lääkärin mielestä kaikki olisi sujunut hyvin", Tamminen toteaa.

Vuonna 1999 Selkämeren synnytysosasto päätettiin lakkauttaa. Syynä oli päällisin puolin lääkäripula ja alueen synnytysten määrän lasku.

Syntyvän lapsen turvallisuuteen vetoaminen on aina vahva kortti, varsinkin maustettuna vauvan mahdollisella vammautumisella. Sitäkin käytettiin.

Muminaa siitä, ettei keskittäminen ole itsetarkoitus eivätkä taloudelliset seikat määrää hoidon paikkaa, jaksettiin silloin vielä laskea julkisuuteen.

Tammisaaren synnytysosasto oli jo 1990-luvulla toinen paikka, jossa oltiin kiinnostuneita synnyttämisen vaihtoehdoista.

Kesäkuun alussa osaston ovet sulkeutuivat, lopullisesti. Nyt sanotaan suoraan, että lakkauttamisen syynä ovat säästöt ja turvallisuus.

Turvallisuuteen on vaikea maallikkona puuttua, vaikka synnytys ei ole sairaus. Ainahan jotain voi sattua.

Kaikki synnytyssairaalat ovat mielellään vauvamyönteisiä. Monessa sairaalassa toteutetaankin Selkämeren ja Tammisaaren alulle panemia käytäntöjä.

Mutta iso yksikkö on iso ja usein joustamaton, vaikka sen voissa paistaisi.

Vaikka synnyttäjää ja syntyvää lasta halutaan sairaalan nettisivuilla hoitaa yksilöllisesti ja kuunnellen, tosi tilanteessa turvallisuuskorttia vilauttamalla heidät saadaan äkkiä liukuhihnalle.