Monimuotoista kaupunkikuvaa

Kesäkuun kolumnissani pohdin nykyarkkitehtuurin vähäeleisyyttä verrattuna vaikkapa sotien välisen ajan rakennustaiteeseen.

Jatkan vielä samalla linjalla: miksi nykyrakennukset ovat niin kovin samankaltaisia keskenään? Pikkuhiljaa ollaan pääsemässä tilanteeseen, jossa on hyvä, jos oman talonsa tunnistaa kymmenien samannäköisten naapuritalojen joukosta.

Opiskelukaverini lähti parikymmentä vuotta sitten työkomennukselle Teksasiin. Yksi läksiäislahja jäi elävästi mieleen: kuvakirja kyseisestä osavaltiosta, ja siinä erityisesti aukeama, jossa oli vieri vieressä täsmälleen samanmuotoisia, samankokoisia, samalle kohdalle samankokoista tonttia rakennettuja omakotitaloja silmänkantamattomiin.

Siinäpä sitten suunnistaa töiden jälkeen iltapimeässä kotiin: se oli kuudestoista rivi vasemmalta ja sitten kahdeksastoista talo, neljäs niistä, joissa on kaktus pihassa... Ja nyt tuntuu, että koto-Suomessa pyritään aktiivisesti tätä tavoitetta kohti.

Kun jokainen uusi omakotitalo on valittu samoista valmistalokuvastoista ja jokaisen talon katon kaltevuuskin on asteen tarkkuudella säädelty, eikä seinämateriaaleissa tai väreissäkään pahemmin luovuuteen kannusteta, päästään kuin huomaamatta tuohon tilanteeseen, jossa rakennukset erottuvat toisistaan saman verran kuin talot Monopolilaudalla.

Eihän se toki huono juttu ole, jos ihmiset oikeasti ovat löytäneet unelmiensa kodin täsmälleen samanlaisesta rakennuksesta kuin jokainen asuinalueen naapurikin, mutta satunnaisen ohikulkijan silmää miellyttävät enemmän vanhat asuinalueet monimuotoisine asuinrakennuksineen ja rönsyilevine puutarhoineen.

Ehkä tähän standardoituun tyyppitaloajatteluun totuttiinkin jo sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden rintamamiestalovaiheessa: selkeät, rakennusvaiheen kylmine vintteineen sittemmin perheen tai mahdollisten alivuokralaisten tarpeitten mukaan muokattaviksi suunnitellut valmiit piirustukset tuhansiin koteihin saattoivat totuttaa meidät samankaltaisuuden ideologiaan. Moduloimalla ja monistamalla tehdään kaikille tasapuolisesti samanlaiset kodit mielihaluista tai rahoitusmahdollisuuksista välittämättä?

Vietimme aviomieheni kanssa suuren osan kesäkuusta pääkaupunkiseudulla erinäisissä kokouksissa, ja käytimme muutaman kauniin illan kulkemalla Ullanlinnan ja Eiran kaduilla. On selvää, ettei nykyään monikaan pysty rakentamaan pienkerrostalon kokoista kotia perheelleen, mutta kauniita nuo, usein sittemmin osakehuoneistoiksi lohkotut talot ovat. Ja jokainen on keskenään erilainen.

Kaupunkikuvan monimuotoisuus on juuri se piirre, joka jää mieleen, liikkui satunnainen matkailija sitten koti- tai ulkomaassa.

Toki kiinalainen tapa rakentaa valtavia, keskenään identtisiä betonikerrostalokolosseja kortteleittain jää mieleen, mutta ei tuo nyt niin silmiä hivele.

Englantilainen pittoreski maalaiskylä vinksallaan olevine olkikattoisine taloineen saattaa olla kylmä ja kostea asuinpaikka, mutta sievältähän se valokuvissa näyttää.

Ja useimmiten sitä ihailee rakennuksia, joissa on jokin erityispiirre. Tuo piirre erottaa ne muista kaltaisistaan – valitettavan usein vain se erityispiirre tuntuu nykyään olevan yksinomaan perusstandardeista eroavana ja siksi turhana karsittu ominaisuus.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä