Makuasioita katujen varsilta

”Kauneus on katsojan silmässä”, perustellaan, kun jokin ei sitä silmää miellytä. Niinhän se on, ettei makuasioista kiisteltäessä yleensä voittajia julisteta eikä se ole tarpeenkaan.

Itse olen varhaislapsuudesta saakka ollut kiinnostunut arkkitehtuurista, muotoilusta ja sisustuksesta. Talot sisätiloineen kun monesti ovat erittäin kauniita – tai sitten eivät alkuunkaan.

Nykyarkkitehtuuriin syvällisesti perehtyneet pitävät varmasti makuani perin vanhanaikaisena ja auttamattoman pysähtyneenä, ja ovat siinä täysin oikeassa.

Lempityylisuuntani on art deco, tuo maailmasotien välinen silloista modernismia ja selkeyttä henkinyt geometrinen suuntaus. Ei tietysti ole kovin uudenaikaista pitää liki satavuotiaista taloista ja muotoilusta, mutta kyseinen tyyli miellyttää silmääni suuresti.

Edellä olevan perusteella ei varmasti yllätä, että pidän Chrysler Buildingia kauneimpana näkemänäni pilvenpiirtäjänä, ja television Hercule Poirot -uusinnoissa kiinnitän kirjat muutamaan kertaan lukeneena erityistä huomiota tapahtumien miljööseen. Symmetriaahan tuo fiktiivinen salapoliisikin arvostaa.

Art deco on tyylisuuntana koristeellisempaa kuin sitä pelkistetympi, etenkin meillä Pohjoismaissa suosittu funktionalismi. Molemmat tyylisuunnat kuvastavat kuitenkin samaa tulevaisuususkoa ja luottamusta tekniikkaan, koneisiin, muodon puhtauteen sekä tarkoituksenmukaisuuteen, valoon ja rakenteiden linjakkuuteen.

Miksi sitten nykytekniikan mahdollisuuksia ei hyödynnetä ja pyritä ainutlaatuisiin rakennuksiin kiinnostavine interiööreineen?

Yleensä perustellaan pelkistettyjä lasi- ja betonikuutioita työvoimakustannuksilla, mutta moderni rakennustekniikka todennäköisesti sallisi muunkin muodon kuin suorakulmion.

Ehkä on vain hyväksyttävä se, että näinä nykyvuosikymmeninä monet ihmiset aidosti pitävät ulkoiselta olemukseltaan lähinnä kolmikerroksista ulkohuonetta muistuttavaa pienkerrostaloa erittäin kauniina rakennuksena, kun sellaisia kerran rakennetaan ja ostajia moisissa sijaitseville asunnoille riittää. Ja terraariossa lienee mukava työskennellä, kun kerran vuodesta toiseen sellaisia toimistokolosseja pystytetään.

Kuljen lähes aina kamera käsilaukussani ja kuvaan kulloinkin eteen sattuvia, mielestäni mielenkiintoisia kohteita omaan kymmenien tuhansien otosten digialbumiini. Parhaat kuvat pääsevät joko tauluiksi seinille tai ainakin kuvakirjoihin ja -kansioihin.

Kuvia seuloessani olen kiinnittänyt huomiota tuohon arvostettuun kaupunkikuvan kerroksellisuuteen.

Toki on mukavaa kuvata lasiseinämästä heijastuva ikiaikainen kirkko tai modernien kerrostalojen puristuksiin kuin unohtunut koristeellinen viime vuosisadan alun kivitalo, mutta kauniiksi ei montaakaan vaikkapa 1960-luvun kerrostaloa voi sanoa. Vaikka sellaiseen itsekin asumaan päädyin, ja aivan vakaasta tahdosta. Eikä rakennustyylien suuntaus tunnu tässä viime vuosina erityisen esteettiseksi muuttuneen.

Onneksi kuvattavaa riittää, joten kamera kaulassa kohti kesää. Oli kuvauskohde sitten peltikattoinen linnunpönttö ihan oikeasti puussa tai hieman mittakaavasta erehtyneenä tornitalona. Makuasioista kiistelemättä kuitenkin.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä