Kolumni: Valkoiset ja muut valheet

Niin koti-kuin ulkomaistenkin poliitikkojen ja jopa ison maan vastavalitun presidentin rehellisyyttä on epäilty ja epäillään edelleen eikä ilmeisestikään syyttä. Niihin on suhtauduttava vakavasti.

Mutta entäs suhtautuminen niin sanottuihin valkoisiin valheisiin, joita varmaan muutkin kuin minä harrastavat silloin tällöin? Mielestäni valkoinen valhe voi pelastaa hankalalta tilanteelta vaikkapa silloin, kun ei nopeasti keksi sellaista ilmaisua, joka ei aiheuttaisi toiselle järkytystä, surua tai mielipahaa. Jää ikään kuin miettimisaikaa ja sitten voi myöhemmin yrittää sovitella sanansa niin, ettei vastapuolen mielenrauha järky kovin pahasti.

Valkoinen valhe on käyttökelpoinen myös silloin, kun ystäväpiirissä on joku superutelias, jonka mielestä hänen kuuluu saada tietoonsa kaikista kaikki. Eihän se niin mene. Luulenpa, että jokaisella on asioita, jotka haluaa pitää omana tietonaan. Tuollaiselle uteliaalle tarjoan valkoisen valheen aivan surutta.

Mutta miten suhtautua lasten valehtelemiseen vai pitäisikö sanoa mieluummin huijaamiseen? Jotenkin huijaaminen ei tunnu ihan niin pahalta kuin valehteleminen. Eräs ystävättäreni, joka asuu perheineen ulkomailla, hälytettiin pitämään huolta 5- ja 7-vuotiaista veljeksistä, kun perheen kolmannen lapsen syntymä lähestyi ja vanhempien oli lähdettävä toiseen kaupunkiin sairaalaan. Reissu ei hoitunut ihan parissa päivässä.

Mikäs siinä, mummihan meni ilomielin hoitamaan vesseleitä. Kun oli syöty, pojat ilmoittivat, että heillä on tapana saada aina aterian jälkeen karkkia. Ystävättäreni voivottelemaan, ettei hänellä ole karkkeja mukanaan eikä hän tiennyt moisesta tavasta ollenkaan. Eihän sellaista ollut ennen. Kirkkain silmin pojat vakuuttivat, että nyt on karkkitapa. Samalla he avuliaasti osoittivat erästä korkealla olevaa hyllyä. Siellä olevassa purkissa on aina karkkeja ja sieltä isä tai äiti niitä heille antavat.

Henkensä kaupalla mummi kiipesi tuolille kurkottelemaan purkkia ja antoi karkit. Seuraavana päivänä pojat kysyivät, mikäs päivä nyt onkaan. Tiistai, vastasi mummi. Tiistaisin meillä on aina jätskipäivä, ilmoittivat veljekset. Ja näin jatkui ja jokaiselle päivälle oli pojilla oma namipalansa, jonka he vakuuttivat aina saavansa. Ystävättäreni epäili tiedon paikkansa pitävyyttä, mutta ei sentään soittanut asiasta pojalleen sairaalaan.

Vasta, kun vanhemmat tulivat kotiin vauvan kanssa, hän jossain vaiheessa ihmetteli, miten vanhemmat ovat ruvenneet niin avokätisesti jakelemaan kaikenlaista hyvää lapsilleen. Silloin selvisi, että veljekset olivat vedättäneet mummiaan oikein kunnolla.

En kysynyt, millainen puhuttelu pojille pidettiin tai seurasiko huijaamista pitkäkin namilakko. Mutta jotenkin me molemmat, ystävättäreni ja minä, hymyilimme hyväntahtoisesti ja melkeinpä hyväksyvästi poikien tempaukselle. Myönsimme toki, että lapsille on opetettava rehellisyyttä.

Mutta samanlaista suhtautumista ei voi osoittaa silloin, kun merkittävässä asemassa olevat henkilöt silmää räpäyttämättä valehtelevat tai vääristelevät asioita. Ei niistä pääse yli pelkällä olan kohautuksella ja toteamalla, että sattuuhan sitä. Jos on annettu valtaa, on asianomaisilla oltava myös vastuuntuntoa ja rehellisyyttä.

RITVA LÖFBERG
Lapualaislähtöinen journalisti

Kommentoi