Kolumni: Tyhmiä kysymyksiä, yhteisiä inhokkeja

Olen kesällä raivannut iäkkään äitini kotia. Äitini on ikänsä ollut siisti ihminen, joten raivaaminen tarkoittaa tässä tapauksessa vain turhan tavaran hävittämistä ja tavaramäärän sovittamista äidin nykyisiin tarpeisiin.

Kerrostaloasuntoon kuuluvassa kellarikomerossa oli muutama marjaämpäri, vanhoja kumisaappaita ja pari pahvilaatikkoa. Kumppareiden ja ämpäreiden sijoituspaikaksi äiti ohjeisti taloyhtiön roskikset. Pahvilaatikoita hän ei maininnut, joten tietenkin pengoin ne. Ja voi hyvänen aika!

Toisessa laatikossa oli teinivuosieni nuortenlehtiä ja monta nippua minulle tulleita kirjeitä. Kirjeitä oli useista maista – kaikki senaikaisilta kirjeenvaihtokavereilta.

Minulla oli heitä vuosien saatossa paljon: Suomesta, Kanadasta, Isosta-Britanniasta, Norjasta, Saksasta ja Unkaristakin. Se oli sen ajan Facebook- ja verkkoviestittelyä, hitaampaa vain, mutta yhtä ärhäkkää. Ulkomaalaisten kanssa vaihdettiin kuulumiset tönkköenglannilla, sanakirjaa selaten.

Rocy oli Kanadasta, ja vastasi aina nopeasti saamiinsa kirjeisiin. Niin nopeasti, etten itse millään pystynyt samaan. Hän ei suostunut lähettämään minulle valokuvaansa ja muistan suutahtaneeni, kun hän moitti englannin taitoani.

Taisin olla silloin 13-vuotias, joten englannin kirjoitustaitoni tuskin kummoinen olikaan, eivätkä Googlen käännösohjelmat olleet apuna. Kirjeiden päiväyksistä päätellen kuulumisia oli kuitenkin vaihdettu parin vuoden ajan.

Kittilässä asunut Jaana oli minusta eksoottinen henkilö, koska oli Lapista, missä en ollut itse koskaan käynyt. Hän kyllä lähetti kuvansa, ja muistan pettyneeni, kun hänellä ei kuvassa ollut lapinpukua. ”Ootko ihan hölmö”, näyttää Jaana kirjoittaneen, kun olin kysellyt häneltä neljäntuulen hatusta.

Norjalaisen Karin kanssa kirjeenvaihtoni kesti pisimpään. Hämäännyin, kun kirjeenvaihtoilmoitukseeni vastasi poika – en minä ollut poikaa hakenut. Hänkin oli kuitenkin ratsastuksen harrastaja, joten kelpuutin hänet, vaikka jossain määrin hänen kommenttinsa vaikuttivat oudoilta pojan kirjoittamiksi.

Olimme kirjoitelleet puolisen vuotta, kun Kari lähetti kuvan itsestään ja hoitoponistaan, ja minulle valkeni, että hän oli kylläkin tyttö. Norjassa Kari on naisen nimi. Karin kanssa parjasimme sivukaupalla ratsastuskoulujemme kopeita ja ylimeikattuja, itseämme hiukan vanhempia tallityttöjä.

Attila Unkarista sen sijaan todella oli poika. Hän lähetti minulle tavattoman kauniin pienen korurasian joululahjaksi. Muistan stressanneeni viikkotolkulla, mitä hänelle voisi ostaa vastalahjaksi. Kaverin veli neuvoi, että lähetä Hurriganesin kasetti, jääkiekkokortteja tai postimerkkikansio. Lähetin viimeksi mainitun. Ei varmaan olisi pitänyt, sillä Attilasta ei kuulunut mitään sen jälkeen.

En ole vieläkään liittynyt Facebookin, mutta aion jossain vaiheessa huvitella googlaamalla kirjeenvaihtokavereideni nimet.

Minna Kallasvuo

Kommentoi