Kolumni: Totuuden jälkeinen politiikka

Totuuden jälkeinen aika on käsite, joka on tunkeutunut keskusteluihin politiikasta ja turvallisuudesta. Totuuden jälkeisellä ajalla tarkoitetaan poliittista kulttuuria, jossa tunteisiin vetoaminen on tärkeämpää kuin argumenttien todellinen paikkansapitävyys. Myös suoranaisia valheita esitetään totuutena. Britannian Brexit-päätöstä erota EU:sta ja Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi pidetään todisteena tästä ajasta.

”Totuuden jälkeinen aika” on kuitenkin kiistelty käsite, sillä se pitää sisällään oletuksen taakse jätetystä totuuden kultakaudesta. Jos kerran nyt elämme totuuden jälkeistä aikaa, herää kysymys: Milloin elimme totuuden aikaa?

Faktoja on läpihistorian käytetty valikoiden palvelemaan omia ideologisia päämääriä. Voi sanoa, että politiikkaa ei ole koskaan tehty pelkkien faktojen ja järkiargumenttien perusteella. Politiikkaa on aina tehty siten, että asioita esitetään itselle mieluisassa valossa ja tunteisiin on aina vedottu. Selkeä valehtelu on kuitenkin eri asia.

Internetin ja sosiaalisen median nousun myötä hyvin merkittävästi muuttunut tietojenvaihto- ja viestintäympäristö on se suurempi kuva, jota ei voi sivuuttaa, jos haluaa ymmärtää, miksi puheet totuuden jälkeisestä ajasta ovat nousseet esille juuri nyt.

Tiedon helppo saatavuus on valitettavan usein tuudittanut uskomukseen, että tietäminen on yhtä helppoa kuin sanan syöttäminen internetin hakukenttään tai sosiaalisen median meille esittämät uutiset ovat luotettavia.

Totuuden jälkeinen aika ei niinkään kerro siitä, etteikö faktaa ja tietoa ole saatavilla vaan että faktan ja tiedon vieroksumisesta on tehty hyve. Poliittisesti kärjistetty ja kärjistynyt ilmapiiri kertoo älyllisestä ahtaudesta. ”Totuutta” on luvattu vetoamalla milloin mihinkin aiheeseen, ja yhteisenä piirteenä on pidetty asioiden yksinkertaisuuksia.

Totuuden jälkeiselle ajalle on usein ominaista vähättely, mustamaalaaminen ja vastakkainasettelu. Asiantuntijana voi toimia kuka tahansa kenet media saa hetkessä käsiinsä. Ei ihme, että asiantuntijoihin on kyllästytty.

Niin presidentiksi pyrkivä kuin ”asiantuntija” voivat päästää mitä tahansa mielipiteitä suustaan. Akateemisuutta jopa paheksutaan, koska he eivät voi eivätkä halua kiteyttää maailman ongelmia kymmeneen sekuntiin. Monimutkaiseen maailmaan ei ole tarjolla lyhyitä ja yksinkertaisia vastauksia.

Totuuden jälkeisessä politiikassa tieto ja faktat jäävät huhujen ja valheiden jalkoihin. Näin ei saa tapahtua.

Totuuden jälkeisen ajan uusi totuus on spektaakkeli, joka rakentuu ontoille huudoille. Aikamme paradoksi on, että kaiken järjen mukaan tietoa on enemmän ja paremmin saatavilla kuin koskaan aiemmin, mutta tunteisiin vetoava ”uusi totuus” hävittää tiedon alleen.

Hyökkäys tietämistä, älyllisyyttä, tietoa, faktoja ja tiedettä vastaan ovat uhka myös turvallisuudelle. Turvallisuus on tietoyhteiskunnassa – ja digitalisoituvassa maailmassa – yhä vahvemmin viestinnällinen asia.

Sivistynyt suomalainen on puolestaan tiedon eturintamassa etsiessään ja lukiessaan yhä moninaisemmista tietovirroista erilaisia totuuksia.

Minulle esitetään usein kysymys, että mihin tietoon voi ylipäänsä enää luottaa? Tieteellinen vastaus on, että kaikki tieto on suhteellista. Kaikkeen tietoon kannattaa suhtautua sopivan kriittisesti.

Laadukkaille ja luottamusta herättäville – niin poliittisille päättäjille kuin medialle – on totuuden jälkeisessä ajassa kuitenkin lisääntyvä kysyntä. Näin ainakin haluan uskoa.

Kyberturvallisuuden professori Aalto-yliopistossa

Kommentoi