Kolumni: Tarinan jumala

Sveitsiläisen psykiatrin C. G. Jungin talon oven yläpuolella on latinankielinen kirjoitus, jonka käännös kuuluu: ”kutsuttuna tai kutsumatta, jumala on paikalla.”

Kuulostaa mahtipontiselta, mutta Jungin potilaille ajatus luultavasti meni jakeluun hyvin. Psyykkisistä ongelmista kärsivä on tavallista tietoisempi siitä, että tietyt voimat tulevat ja menevät kutsumatta.

Ajatus avautuu hyvin myös kirjailijalle. Tarinaa pitää joskus kirjoittaa järkeilemällä ja väkisin, puhtaalla käsityöläisen kiukulla. Ammatin julma totuus kuitenkin on, että aitoa imua tekemisiin tulee vain silloin, kun kuvitellut hahmot alkavat toimia ja puhua kuin itsestään.

Sellaisen tilan saavuttaminen ei ole aina helppoa, mutta välttämätöntä se on. Muuten lopputulos on itsetietoista poseerausta, jossa ehkä logiikka pelaa, ajan hermolla ollaan ja Finlandia-syötitkin on viritetty, mutta koni ei lähde laukkaan.

Itse olen huomannut, että mitä tiukemmalla aikataululla on kirjoitettava, sitä syvemmälle omaan sieluun on porattava. Järkeileminen on liian hidasta. On mentävä niin syvälle, että tavaraa alkaa tulla itsestään.

Ensimmäinen merkki siitä, että oikea syvyys on löytymässä, on häpeä. Tämä on niin sanottu ”mitähän sukulaiset sanovat” -taso.

Vaikka hahmot ja tapahtumat olisivat päällisin puolin kaukana omasta elämästä, tuntuu kuin jäisi kiinni itse teosta.

Toinen merkki on minulle vielä tärkeämpi. Siihen liittyy täydellinen outouden kokemus. Omat suunnitelmat raukeavat ja vieras logiikka ottaa vallan.

Tarpeeksi syvälle mentäessä syntyy suorastaan mystinen kokemus: tarina on ikivanha eläin, joka osaa metsästää ihan itse.

Ensimmäinen eli tunnustuksellinen taso on helppoa ymmärtää. Jokainen meistä on kirkuva skandaali, kun julkista naamiota vähän raotetaan.

Toinen taso on arvoituksellisempi. Se on kuin tarinan jumala, joka ei tule käskemällä, vaan pitää löytää.

Kirjailijan ei välttämättä tarvitse tietää, mistä tässä tarkalleen on kyse. Tarinoita on kuitenkin tutkittu myös tieteellisesti.

Näyttää siltä, että tarinoiden toistuvat piirteet eivät ole pelkkää kulttuuriperimää, vaan ilmentymää ihmisyyden peruspalikoista. Motivaatiotilojen, uhkiin reagoimisen ja pyhän kokemuksen neuropsykologinen perusta tuottaa tietyntyyppisiä kertomuksia.

Perustarinoita on joidenkin mukaan muutama, toisten mielestä jopa seitsemän. Joka tapauksessa tiettyjä ratoja kulkeva juonirakenne näyttää saavan ihmisessä aikaan voimakkaan merkityksen tunteen.

Kirjoittamiseen liittyvä outouden kokemus osuu siis oikeaan. Tietyssä syvyydessä alkaa löytyä materiaalia, joka on vanhempaa kuin yksikään kirjailija.

Usein puhutaan, että meidän aikanamme niin sanotut Suuret Tarinat ovat kadonneet. Olemme leppoisia individualisteja, joiden toimintaa ohjaavat järki, markkinat ja Google Inc.

Kirjailijana olisin astetta varovaisempi. Suuret Tarinat voi toki unohtaa. Mitään takuita ei ole siitä, että ne unohtaisivat meidät.

MARKO HAUTALA
Vaasalainen kirjailija

Kommentoi